Pre-leiridepressio

Bardileiri lähestyy. Infokirjeet ja pajakuvaukset ovat saapuneet, aikataulu ja hinta ovat tiedossa. Kyytikin olisi. Sen sijaan elukoille ei ole löytynyt hoitajaa Hittavaista lukuunottamatta, joten vaikuttaa todennäköiseltä etten ole leirille menossa. Täsä pitäisi eittämättä olla pettynyt, ja jollain tasolla kyllä olenkin. Ennen kaikkea olo tuntuu kuitenkin, niin hassua kuin se onkin, helpottuneelta.

Tunnen ylensä oloni ulkopuoliseksi tuollaisissa tapahtumissa eivätkä bardileirit ole olleet poikkeuksia. Toki siellä on mukavia ihmisiä ja paljon tekemistä (mikäli siis haluaa mennä pajailemaan), mutta siitä huolimatta olen suurimman osan ajasta haikea. En katso kuuluvani joukkoon, ja tähän on moniakin syitä. Yksi syy on edottomasti, etten ole koskaan pitänyt leireistä. En pidä siitä yltiöystävällisestä tavasta, jolla ventovieraat tervehtivät minua. En pidä siitä, että minun on osallistuttava ohjelmaan. Kukaan ei tule pakottamaan, mutta sosiaalinen paine vaatii osallistumista ainakin yhteen yhteiseen tempaukseen tai saat osaksesi kummeksuvia katseita. En varsinkaan pidä tutustumisleikeistä missään muodossa. Yhteiset saunat ovat minulle lähinnä kauhistus, jota välttelen viimeiseen asti. Yhteislaulu ja yhteisleikit eivät iske. Tanssit, naamiaiset, juhlat ja kestit eivät ole minun juttuni. Olen hyvin huumorintajuton, mitä tulee pukeutumiseen. Viihdyn kaikista parhaiten, jos minulla on suuren porukan sisälä pari hyvää ystävää, joiden kanssa voin jutella, ja muuten saan olla täysin rauhassa.

Minusta ihmisillä pitäisi olla vähintään metrin joka suuntaan levittäytyvä lakisääteinen oma tila, jonka sisälle luvatta sattuneita ihmisiä on oikeus tökkiä lyijytäytekynällä kylkiluiden väliin.

Rauha kirjoittaa ja luoda on se, jonka menettäminen minua harmittaa kariutuneissa leirisuunnitelmissa eniten. Neljän karvaisen ja paljon liikuntaa vaativan kakaran yksinhuoltajana elämä kun tuppaa menemään ulkona säässä kuin säässä. Toki olen hyvin pettynyt myös siitä, etten näe hyvää ystävääni.

Yleinen haikeus on vaivannut minua ihan normielämässäkin viime aikoina. Tunnen eristyneeni jonkinlaiseen kuplaan muusta maailmasta. Olen huono ylläpitämään sosiaalisia suhteita, koska tulen itse toimeen huomattavan vähällä sosiaalisella kontaktilla. Siitä huolimatta yritän pitää aktiivista keskusteluyhteyttä auki läheisimpiin ystäviini. Viime aikoina tämä ei kuitenkaan ole tuottanut tulosta ja huomaan yhä useammin olevani iltaisin yksin. Fyysisesti yksinäisyys ei ole koskan minua häirinnyt, mutta olen tottunut netin kautta vaihtamaan sanasia ystävieni kanssa päivittäin. Paitsi nyt viime aikoina, jolloin kaikki tuntuvat äkkiä löytäneen elämän jostain muualta. Erinomaisen hyvä asia tämä toki on heidän kannaltaan. Löydän silti itseni yhä useammin haikeana toljottamasta tyhjää kontaktilistaa ja pohtimasta, missä kohtaa nyt taas meni vikaan. Kenties valitan liikaa. Kenties pitäisi omaksua suomalaisen melankolisuuden sijaan etelämaalaisten postiivinen ja hymyileväinen elämänasenne ja tarpoa eteenpäin naama virneessä silloinkin, kun pää on kainalossa ja kaikki toiveet sen kiinnittämisestä takaisin voi hylätä.

Minusta tuntuu, että vietän tämän pääsiäisen kotona perheeni kanssa. Tai ainakin menen käymään siellä, jos en nyt koko pääsiäistä hillu vanhempien nurkissa. Kuljen ulkona, keskityn perheeseen, eläimiin ja kirjoittamiseen. Piirrän. Otan valokuvia, vaikka olen siinä melko toivoton tapaus. Annan heidän nauttia leiristä, jotka sinne pääsevät.

Tai voihan olla, että käy tuuri ja pääsen sinne itsekin. Tässä tapauksessa tosin menisin mielelläni vain pariksi päiväksi. Tällä tavoin saan itse sekä tavata ystävääni että viettää perhepääsiäistä, ja leirillä alusta loppuun olevat pääsevät nauttimaan leiristä ilma, että heidän tarvitsee tuntea huonoa omaatuntoa viihtymättömyydestäni. Se kun ei le heidän vikansa.

Lumi voisi sulaa jo. Julistan tästä lähin vihavani jokaista maahan leijailevaa uuta hiutaletta.

Hyvä paha kuvailu

Kuvailu alkaa ja lukijaan iskee epätoivo. Puoli sivua eteenpäin, se jatkuu edelleen. Lopulta on pakko hypätä kaksi sivua ja kurkata, ollaanko kohtauksessa kenties jo edetty johonkin.

Suurin osa fantasiakirjallisuudesta kärsii liiallisesta kuvailusta. Kaikki pyritään kuvaamaan mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti, varsinkin kun kuvaillaan hahmoja. Ehdottomia, subjektiivisia adjektiiveja (hyvä, paha, ruma, kaunis tms.) käytetään runsaasti ja yleensä henkilön tarkoitusperien puhtaus onkin suoraan verrannollinen hänen ulkonäköönsä. Perinteisen fantasiasankarin kannattaisikin valita joukkoonsa vain kauniita naisia ja ystävällisen näköisiä miehiä. Koukkunokka, kellertävät hampaat ja pienet silmät, arvet tai vaihtoehtoisesti näätämäisen komea olemus kuuluvat listaan, jota kannattaa vältellä kuin ruttoa. Sellaiset ihmiset pettävät sinut aina, pahimmillaan useamman kerran. Jos sinulla on sukulaisia, joilla esiintyy jokin edellämainituista piirteistä, älä vaan halaa heitä. Puukkoa tulee mahaan sillä sekunnilla.

Kuvailu on taiteenlaji, ja siinä pätee sama kuin monessa muussakin; vähemmän on enemmän. Tai ehkö pikemminkin, vähemmän turhaa kuvailua on enemmän.

Jotkut asiat vain PITÄÄ kuvailla. Sellaiset asiat ovat juonen kannalta tärkeitä. Vihollissuvun vaakuna, kuninkaan sinetti, isältä perintönä saatu seinäryijy. Hyvin harvan hahmon, edes päähenkilön, ulkoisella olemuksella sen sijaan on paljoakaan väliä. Heillä voi olla tärkeitä ulkonäköpiirteitä, jotka on syytä kuvailla tarkasti, heidän olemuksestaankin on hyvä sanoa pari sanaa, mutta hyvin seikkaperäinen selostus ulkonäöstä on yksinkertaisesti turhuutta. Annan kaksi esimerkkiä.

Mylläri oli lihava, lähestulkoon kaksimetrinen mies. Ovesta kulkiessaan hän joutuisi takuulla kumartelemaan. Ruskeat hiukset oli nyhdetty epäsiististi, mutta eittämättä käytännöllisesti lyhyiksi. Nenä oli leveä ja nenänvarsi voimakas. Tummien kulmien alta loistivat kiivaat silmät, mutta kovuutta pehmensi leveä hymy.

Mylläri oli joka suhteessa valtava mies. Ovesta kulkiessaan hän joutuisi takuulla kumartelemaan. Karskia ja kovaa työmiehen ulkomuotoa pehmensi leveä hymy.

Kumpikin kertoo meille miehestä olennaisen; hän on iso, kovan näköinen mutta hymyilee. Ensimmäisessä panostetaan kuvailemaan, toisessa luotetaan muutamaan adjektiiviin ja siihen tuntuun, jonka ne hahmosta rakentavat. Loppu jätetään lukijalle. Hän saa täyttää tyhjät aukot kuinka mielii, ja moni meistä tekee sen automaattisesti edes sitä huomaamatta. Kun mielikuvitukselle annetaan tilaa, se yleensä stimuloituu toimimaan. Väitän, että maailmasta voi jopa tulla lukijalle läheisempi, kun hänen annetaan itse rakentaa tarina loppuun. Kirjailijan tarkoitus on antaa hänelle raamit. Vähän niinkuin värityskirja tarjoaa lapsille mustalla rajatun kuvan, jonka jokainen saa viimeistellä haluamillaan väreillä.

Niukankin kuvailun kompastuskivi ovat subjektiiviset adjektiivit, jotka kuvaavat mielipidettä. On erittäin riskaabelia kuvailla hahmoa kauniiksi tai rumaksi, ellei kyse ole jostain ääripään tapauksesta. Pahimmassa tapauksessa kirjailijan mielipide on pahasti ristiriidassa lukijan mielipiteen kanssa ja se aikaansaa lukijassa harmistusta. Subjektiivisia adjektiiveja tulisikin käyttää harkiten ja harvoin.

Rakastan lukea Lovecraftin novelleja, mutta lukiessa hypin aina yli arkkitehtuuriselostukset. Lovecraftilla on paha tapa kuvailla jokainen holvikaari ja sisäänkulku erittäin yksityiskohtaisesti. Joissakin kohtauksissa tarkka kuvailu ympäristöstä onkin tarpeen; esimerkiksi saavuttaessa ensimmäistä kertaa muinaisille raunioille lukija odottaa jonkinlaista sanoin maalattua kivaa ympäristöstä. Ongelmaksi liika ympäristön kuvailu nousee, jos sitä harrastetaan vain kuvailun takia (jokainen asia kuvaillaan, vaikkei sillä olisikaan merkitystä tunnelmanrakentamisen kanssa) tai jos kuvailu keskeyttää jotain (takaa-ajokohtauksen ollessa käynnissä kukaan tuskin kaipaa seikkaperäistä selotusta siitä, millaista sammalta vanhan viemärin seinässä kasvaa).

Toisaalta, myös liian vähäinen ympäristön kuvailu voi olla ongelma. Mikäli ympäristöllä on jokin selvä merkitys kohtauksessa, kuvaile sitä juuri niin paljon, kuin sitä on syytä kuvailla. Älä yhtään vähempää äläkä yhtään enempää.

Hahmon ja ympäristön kuvailun lisäksi erityisesti fantasiakirjat syyllistytvät myös aivan liian yksityiskohtaiseen yleiskuvailuun. En koskaan pitänyt Ajan Pyörä-kirjasarjasta, mutta hyvän ystäväni luona lueskelin aina silloin tällöin sattumanvaraisia sivuja. Muistan kohtauksen, jossa päähenkilö on kapakassa ja hänen on tarkoitus nostaa tuoppi huulilleen. Ympäristöä, huonetta, tuoppia, hahmoa ja toiminnan tapaa kuvaillaan yhteensä kaksi sivua. Kaksi. Mikään syy ei ole kyllin hyvä, jotta pelkkää tuopin nostamista olisi kuvailtava kaksi sivua.

Veljeni sanoi minulle joskus, että lukijaa on käsiteltävä kuin idioottia. Hänelle on selitettävä kaikki yksinkertaisesti, välttäen liikaa puhumista mutta toisaalta luottamatta myös liikaa hänen käsityskykyynsä. Pidän tätä erinomaisena neuvona.

Kuvaile juuri sen verran, kuin on tärkeää, ja anna lukijan värittää loput kuten hän itse mielii. Vaikka sinulla olisi selkeä visio siitä, miltä päähenkilö, hänen hevosensa, koiransa ja talonsa näyttävät ja kuinka viehkeästi hän kävelee aamulla vettä hakemaan, se on sinun käsityksesi. Lukija luo joka tapauksessa erilaisen, omanlaisensa käsityksen, kuvailet sinä miten tarkasti tahansa. Niinpä ei kannata edes yrittää ryhtyä liian tarkaksi. Luota lukijaan ja anna hänen keksiä itse se, mikä ei ole olennaista. Tällä tavoin maailmasta tulee hänelle läheisempi etkä vahingossa astu hänen varpailleen.

----

”Isä sanoi, että viipyy tänä vuonna pidempään”, Taman totesi luostarin kivisillä portailla. Portinvartija avasi heille ovet luostariin ja tuuli muuttui koleaksi ja ummehtuneeksi  sisäilmaksi. Rukoussalin raskaat ovet olivat edelleen kiinni, joten Taman viittasi Isayaa seurakseen nopealle lounaalle huoneeseensa.
    ”Selätettyään kesän lopussa kaksi vuotta jäljittämänsä noidan hän ansaitsi itselleen pidemmän loman”, Taman jatkoi ja hymyili leveästi. ”Vaikka jos minulta kysytään, lomaa täällä asuminen ei ole. Puolet vuodesta on niin kylmää, että on vaarallista pistää nokkansa ulos, ja kesällä sataa ja tuulee. Ei ihme, että pohjolan kansa on kaltaistasi seiväs perseessä seisovaa.”
    ”Etköhän sinäkin pääse etelään aikanasi”, Isaya hymähti. ”Paahtamaan jo ennestään mustan ihosi vieläkin mustemmaksi.”
    Tamanin huone poikkesi Isayan huoneesta melkoisesti. Se oli sisustettu värikkäillä kankailla ja kirkkailla, kirjailluilla tyynyillä. Päreiden tilalla paloivat mausteisen tuoksuiset suitsukkeet. Taman viittasi Isayaa istuutumaan, mutta nuorukainen kieltäytyi. Pohjoisessa vain palvelijat istuivat lattialla, eikä Isaya suostunut hetkeäkään ajattelemaan itseään tavallisen rahvaan tasolla.
    ”Kaipaatko sinä etelään?” Isaya kysyi, kun Taman halkaisi pöydän päällä tarjottimella odottavan leivän kahtia ja ojensi toisen puolen veljelleen. Vasta kun Taman oli itse istunut lattialla odottavalle tyynylle Isaya malttoi kiskoa itselleen jakkaran ja asettua.
    ”En osaa sanoa”, Taman mietti ja kastoi leipänsä laimeaan lihavelliin. ”Minä en muista etelästä paljoa, ja senkin vähän, jonka muistan, haluaisin unohtaa. Muistan, että aurinko on paahtavan kuuma ja öisin on kylmää ja kosteaa. Ja joskus menee kuukausia, ennen kuin sataa kertaakaan. Eläimet ovat erilaisia. Monet ovat myrkyllisiä. Täällä ei tarvitse pelätä hämähäkkejä sen enempää, kuin muurahaisiakaan.”
    ”Olet siis onnellisempi täällä.”
    ”En sanoisi niinkään”, Taman korjasi ja ahmaisi leivästään kerralla puolet. Nuorukainen oli jo nyt kuin kaappi, ja ikä toisi vain lisää hartioita ja pituutta. Muut noviisit olivat alkaneet kutsua Tamania etelän mustaksi karhuksi, eikä Taman pannut moista pahakseen.
    ”Minä kuulun sinne. Se on minun maailmani, kun isän on aika ottaa paikkansa Tuonelassa Kuoleman rinnalla. Kuuman auringon alla minäkin tulen kuolemaan, kun on sen aika. Mieluummin minä tunnen sen maan, jonka alla ruumiini mätänee.”
    ”Sinun mahdollisuutesi koittaa pian”, Isaya huomautti ja laski leipänsä pöydälle. Tamanin kuolemasta puhuminen ei varsinaisesti herättänyt hänen ruokahaluaan. ”Voit liittyä isäsi seuraan jakamaan jumalan oikeutta.”
    ”Niin”, Taman nyökkäsi ja nosti katseensa. Vaaleissa silmissä tuikki lämpö. ”Minä odotan sitä päivää.”
    Isaya ei voinut sanoa odottavansa sitä päivää. Vaikka Jesef oli mahtava mies ja kokenut noidansurmaaja, hän ei voinut olla ajattelematta niitä vaaroja, joihin Taman joutuisi. Niiden vuosien ajan, kun hän oli ollut täällä, Taman oli hänen luotetuin ystävänsä. Hänen veljensä.
    ”Sinä näytät vielä tavallistakin jäykemmältä”, Taman huomasi ja ojensi soppakulhoaan: ”Herra on hyvä vaan ja ottaa, jos kateus kalvaa.”
    ”Pidä soppasi”, Isaya murahti ja Taman veti naureskellen kulhon takaisin.
    ”Sinunkin aikasi tulee”, hän lohdutti ja kastoi taas leipää soppaansa. Tässä lyhyessä ajassa nuori mies oli ehtinyt syödä kulhonsa likimain tyhjäksi.
    ”Sitä en epäile. Mutta sitä epäilen, mitä me kohtaamme. Jos helvetti on puoliksikaan sen kaltainen, mitä tarinat kertovat, millä me voitamme sen? Uskolla ja sisulla?”
    ”Jumalan oikeudella”, Taman vastasi järkähtämättä. ”Epäiletkö sinä jumalasi mahtia?”
”Kätteni voimaa minä epäilen. Ja syytä tälle kaikelle. Ihminen on mätä ja paha. Helvetti on jo täällä. Se asuu rahvaan sielussa yhtä pinttyneenä kuin lika palaneessa pannussa. Isät kääntyvät poikiaan vastaan, äidit hylkäävät lapsensa kipuun ja piinaan. Me taistelemme henkemme uhraten, ja rahvas kiittää meitä valheilla ja syyttää demoneiksi ja lapsentappajiksi.”
    ”Rahvas on typerää”, Taman hymähti ja viskasi tyhjentyneen kulhonsa pöydälle. ”Mutta typeräkään ei ansaitse kuolla. Ja on tässä maailmassa hyvääkin.”
    ”Vähiin käy ennen kuin loppuu”, Isaya huomautti tympeästi.

Liisterihaaste

Liebster Blog -palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.

Kiertopalkinnon säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Sain haasteen PikseliKana-blogista, joten suurkiitos hänelle siis.

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
Linkitän siskokullan, muut saavat napata haasteen jos haluavat.

3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.
Antakoot jos haluaa.

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:
Koirat ja Hittavainen, kirjoittaminen, onnistuneet juoksulenkit lämpöisessä kesäsäässä koirien kanssa, valoisat kesäyöt, onnistunut piirustus.

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
Uni, musiikki, haaveilu, koirat, Hittavainen

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:

1.    Miekkani Laulaa. Kyseessä on nuortenkirja ja suosittelen sitä juuri siksi, että kaikkien nuortenkirjojen pitäisi olla tällaisia ja juuri tätä pitää suositella, jos joku haluaa lukea nuortenkirjan ja kysyy teiltä vinkkiä. Ei se nyt mikään taideteos ole, mutta nuortenkirjojen aatelia.
2.    Taru Sormusten Herrasta-trilogia. Tätä ei varmaan tarvitse edes selittää. Okei, sisältää kolme kirjaa, mutta ei se mitään.
3.    Robin Hobbin Salamurhaaja-trilogia. Laatua joka suhteessa. Taas sisältää kolme kirjaa, mutta typerää se olisi yksitellen alkaa lättiä kirjojen nimiä tähän.
4.    Tuomion Prikaati Weissiltä ja Hickmanilta. W&H kirjoittaa yleensä liian kliseisesti makuuni, mutta Tuomion Prikaati ja jatkokirjansa Drakolaisjuonia ovat erinomaista settiä. 
5.     Richard III, Shakespeare. Yksi suosikkiteokseni kautta aikain. Mustaa huumoria sisältävä kirja miehestä, joka päättää olla yhtä ruma sisältä kuin on ulkoakin.

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaujalaa/-yhtyettä:
Minulla on laaja musiikkimaku ja saatan pitää yksittäisistä kappaleista vaikka yhtyeen tuotanto ei muuten kiinnostaisi paskan vertaa. Muutama suosikki minulta kuitenkin löytyy.

1.  Rammstein. Toinen niistä yhtyeistä, joita voin sanoa ihailevani. 
2. Manowar. Iskee aina.
3.  Two Steps From Hell. Kenties tätä ei voi oikein sanoa yhtyeeksi, mutta kokoonpano se on joka tapauksessa.
4. Hans Zimmer, elävä legenda.
5. Thomas Bergersen, toinen elävä legenda.

 
Viisi lempiruokaasi:
Hmm. Minulla on ruoalla on aina ollut se suhde, että syön pysyäkseni elossa. Hyviä ruokia ovat kuitenkin mm. äidin lasagne, Luvian Pizzerian Pitakebab, hyvä caesar-salaatti (sinne ei sitte jumalaita heitetä mitään saatanan oliiveja), grilliliha ja grillattu kana. Pidän enemmän vähän kuivasta kanasta ja inhoankin tilata kanaa ravintoloissa, koska kana on siellä "mehukasta". Eli ärsyttävän vetistä. Kanan kuuluu olla kuivaa. 

Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:
Skotlanti, Afrikan savanni... öääh... tämä kysymys on vaikea, koska en ole matkailuihmisiä enkä oikeastaan suuremmin nauti matkustelun ajatuksesta. Kenties voisin vielä lisätä Tokion, haluaisin nähdä miten helvetin iso se oikein on. Uusi-Seelanti on kaunis maa ja kenties haluaisin pistäytyä Venäjällä. 

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
Hiljainen, syrjäänvetäytyä, eläinrakas, kunniantuntoinen, kenties joissakin asioissa myös ehdoton.

Viisi asiaa, joista unelmoit:
Lottovoitto. Frettikaveri Hittikselle. Isompi kämppä. Isompi piha. Oman kirjan julkaiseminen.

Viisi elämänohjetta, jotka haluaisit jakaa kaikkien kanssa:
Elämänohjeiden kysyminen minulta on kovin vastuutonta.

•     Silmä silmästä. En tarkoita, että kaikki pitäisi kostaa, mutta jos kääntää aina vasemmankin posken niin tässä maailmassa se tarkoittaa vaan ihan jatkuvaa tallotuksi tulemista ja turpajuhlaa.
•     Terve epäluulo säästää monelta pettymykseltä.
•     Maailmassa on enemmän esimerkkejä koirien kuin ystävien uskollisuudesta. Turha siis antaa itsestään liikaa liian nopeasti tai saa takkiinsa.
•     Jos joskus kumminkin satut löytämään luotettavia ihmisiä, pidä heistä kiinni.
• Tyyli ennen tarkoitusta, asenne ennen kaikkea.

Tuli ja meni

Tammikuu tuli ja meni, ja NOVA-kirjoituskilpailun deadline lähestyy taas uhkaavasti. Minulla on idea, mutta se on vasta kehitysvaiheessa. Olen kirjoittanut alun (miksi inspiraatio muuten iskee aina joko töissä, vessassa tai suihkussa?) ja siihen pitäisi kirjoittaa sen arvoinen keskusta ja loppukin. Lievo nosti minut aikanaan Novassa kolmanneksi traagisella lopullaan ja toimivalla tarinankerronnalla. Nyt aion nojata samoihin asioihin, miinus toiminta siinä välissä. Novassa harvemmin menestyvät pelkästään psykologiset novellit, mutta ei kukaan estä yrittämästä.

Luovuuteni on melko lailla kriisititilanteessa. Sisaruksien kanssa olemme päässeet saman pöydän ääreen roolipelaamaan ties koska viimeksi ja foorumiroolipeli seisoo koska elämä. Toinen foorumiroolipeli seisoo ihan puhtaasti minun takiani, ja tunnen siitä jatkuvasti valtavia tunnontuskia. Onneksi pelikaveri on ymmärtäväinen. Olemme tunteneet toisemme aluksi pelin ja myöhemmin muidenkin yhteisten keskustelujen tiimoilta jo monia vuosia ja hän tietää kyllä, etten ole kyllästynyt. En vain tunnu olevan tyytyväinen mihinkään aikaansaamaani tekstiin. Perkele.

Pelitauko vaikuttaa myös kirjoittamiseeni. Mikäli joku luulee, että luovuus jotenkin patoutuu, se on kakkelia se. Luovuutta ei synny, ellei mieli stimuloidu. Minun mieleni stimuloituu roolipeleistä, sekä pöydällä että foorumeilla, ja musiikista. Jos niitä ei ole, ei ole luovuutta. Jos luovuutta ei ole, ei tule tekstiä.

Kevät näyttää kiireiseltä niin kirjoituksen kuin muidenkin harrastusten, opiskelun ja työn kannalta. Jossain välissä pitäisi mennä Elävä Ilmaisu-leirille pitämään pajaa luovasta kirjoittamisesta. Pidän leireilystä kyllä, tavallaan, enkä haluaisi jättää reissua väliin vaikka se viekin koko pääsiäisen. Toisaalta taas tunnen oloni aina kaikista yksinäisimmäksi juuri porukassa. En ole yhteisöllinen ihminen enkä voi sanoa edes haluavani olla. Leireillä on kuitenkin hyvää aikaa kirjoittaa ja koska paikalla on pari ystävääkin, niin viihtyyhän siellä lopulta ihan hyvin. Silloin tällöin tosin tunnen olevani "kolmas pyörä" muiden rynniessä iloisesti eri pajoihin tai suunnitellessa yhteisiä iltaohjelmia. Porukka on hitsautunut tiiviisti yhteen ja heillä on omat juttunsa. Omat kiinnostuksenkohteensa. Minä en voi sanoa olevani kovinkaan innostunut larppaamisesta, esiintymisestä tai muusta vastaavasta ja osallistuminen yhteisiin esityksiin saa minut lähinnä kiukkuiseksi. Hassua sinänsä, että pidän tällaisista asioista opiskellessa. Pidän myös niiden vetämisestä opiskelijaryhmille. Olen kuitenkin aivan uskomattoman huono osallistumaan itse ja osallistuessani en ole millään tasolla hyvä.

Sekin on huvittavaa. Korostan opettaessani, ettei esimerkiksi improvisaatiossa voi olla hyvä tai huono ja kaikki osallistujat, jotka tekevät parhaansa, tekevät aina tarpeeksi. Paitsi minä omasta mielestäni. Minä olen perfektionisti. Minun on osattava hyvin, tai en osallistu ollenkaan. En ainakaan kahdesti, kokeilumielessä kenties yhden kerran.

Kirjoittaminen on minun juttuni. Sivustakatsominen ja tarinan kertominen. Ei sen eläminen. Minä olen niin rutiinien ja hiljaisen, hillityn asiallisuuden ystävä kuin vain voi ihminen olla. Onneksi niin ovat koirat ja hybridifretitkin. Sovimme toisillemme erinomaisesti.

Saan leirin kuulostamaan hirveältä. Sitä se ei ole, päinvastoin. En menisi sinne, ellen haluaisi. Yleensä toisen tai kolmannen päivän iltana minulla on jo ihan kivaa, ja saan vieläpä kirjoitettua leireillä enemmän kuin kotona koskaan. Johtunee siitä, että kotona minulla on elukoita. On vaikeaa olla neljän karvaisen lapsen yksinhuoltaja. Rankkaa, mutta palkitsevaa. Eläimet eivät koskaan tuomitse, kyllästy, vaihda sinua parempaan tai jätä sinua, kun sinua ei enää tarvita. Olkoonkin, että ne pysyvät talossa koska niiden on pysyttävä, uskon että jokainen eläimistäni pysyisi rinnallani vaikkei niiden olisi pakkokaan. Ne varmasti ottaisivat vapaudestaan ilon irti, mutta muistaisivat aina palata luokseni yhtä luottavaisina ja uskollisina.

Siinä on eläimien vahviis ihmiseen verrattuna. Kaikessa uskomattomassa yksinkertaisuudessaan ne ovat aidoimoia ystäviä, mitä tarjolla on.

NOVA kieltää julkaisemasta novelleja ennen kisaa, joten ette saa edes maistiaista. Sen sijaan valitsin teille pienen novellin, joka käsittelee petosta. Itse asiassa se on uudelleenkirjoitettu kohtaus rakkaimmasta kirjaprojektistani ikinä, mutta toimii myös novellina. Se sopinee hyvin postauksen yleiseen agnstitunnelmaan. Muistakaa lukea se pimeässä juoden liian laihaa kahvia, ovi auki ja lämpötila pakkasen puolella. Kunnollisessa kurjuudessa.

Sanikkaisten lehdet takertuivat hänen kasvoihinsa ja vaatteisiinsa ja hän riipi niitä mukaansa juostessaan. Hän oli niin lähellä, että saattoi kuulla Mestarin raskaan hengityksen. Välillä hän saattoi lehvien läpi erottaa miehen selän. Se jumalaton kohina, jonka he olivat Rethorin ja Ankeriaan kanssa kuulleet jo aamulla, oli kasvanut korviahuumaavaksi jylyksi. Kostea ilma liimasi kankaan ihoon kiinni ja hengittäminen kävi vaikeaksi. Raivo pakotti kuitenkin jatkamaan.

Jalkojen alla vilistävä maa muuttui. Kasvusto väheni ja Morek jäi yhä harvemmin kiinni liaaneihin, juuriin, oksiin tai niljaisiin lehtiin. Mestarin juoksutahti kasvoi siinä missä hänenkin. Maa alkoi viettää nopeasti ylöspäin ja Morek rämpi pian nelinkontin, työntäen jaloillaan vauhtia ja tarttuen käsillään mihin tahansa, mistä voisi auttaa itseään ylemmäksi. Puut kasvoivat lähestulkoon vaakasuorassa, mutta niiden ruokomaiset rungot olivat niin heikkoja, että ne katkesivat jos nuorukainen yritti käyttää niitä astinkivinä.

Viimein sormet tavoittivat terävän kallion reunan. Hän takertui siihen ja heilautti itsensä ylös, ilmestyen hikisenä ja likaisena keskelle viidakon keskellä kohoavaa valtavaa luonnonmuodostelmaa.

Korkealta ylhäältä, takuulla melkein pilvistä asti, putosi ukkosen lailla jyrisevänä massana valtava vesiputous. Se kohisi hänen edessään niin voimakkaana, niin pysäyttämättömänä, että hänen oli pakko kavahtaa taaksepäin. Jossakin alhaalla se iski vasten kiviä ja nostatti tukahduttavan, kuuman usvapilven satojen metrien korkeudelle. Näin valtavasti putouksesta juoksi takuulla tonneittain vettä silmänräpäyksessä. Mistä helvetistä se kaikki oli edes peräisin?

Vasemmalta kuului rasahdus. Se sai nuoren miehen käännähtämään ympäri. Vuosien jälkeen hän näki edessään tutut kasvot. Ne samat kasvot, jotka olivat sekä valvoneet hänen vuoteensa vierellä lapsuudessa että katsoneet hänen kärsimystään sivusta kidutuksen aikana. Nuo kädet olivat syleilleet häntä kuin omaa poikaansa hänen valmistuessaan, ja ne samat olivat iskeneet veitsen hänen rintaansa.

Kun Mestari puhui, ei Morek tiennyt, olisiko hänen tullut sulkea korvansa ja tappaa mies heti vai laskea aseensa ja tarjota kätensä rauhan merkiksi.

”Minä tiesin, etten voi paeta sinua. Mutta yrittänyttä ei laiteta, eihän?” Mestari hymyili. Se ei ollut vilpillinen hymy eikä liioin ilkeä. Se oli yhtä lämmin kuin millaisena Morek sen muistikin. Hänen oli palautettava mieleensä kaikki se kärsimys, mitä Mestari oli hänelle aiheuttanut, jotta hän voi huitaista miehen hymyn syrjään: ”Minä en tullut tänne puhumaan sinun kanssasi. Anna se riipus minulle.”

Mestari kaivoi märän paitansa alta ketjun. Vesihöyryn läpi paistava aurinko heijastui kauniin sinisen kiven pintaan. Kuin hämähäkin jalat sen ympärille oli kiertunyt kahdeksan ohutta kultasakaraa. Mestari jätti korun riippumaan paitansa päälle kuin lihakimpaleen ansakuopan ylle. Käsi laskeutui puristamaan vyötäisillä roikkuvaa tikaria.

”Se on killan omaisuutta, ei sinun”, Morek sanoi ja astui lähemmäksi. Mestari ei liikkunut mihinkään suuntaan.

”Killan omaisuus tekee siitä minun omaisuuttani.”

”Sinä et ole ollut osa kiltaa enää pitkään aikaan! Sinä menetit oikeutesi sen omaisuuteen samalla hetkellä, kun petit neuvostosi ja johtajasi!”

Nyt Mestarin hymy hyytyi. Se värisi ensin ja katosi sitten, jättäen jälkeensä vain uupuneen vanhan miehen vakavan tuijotuksen. Uurteet kasvoilla syvenivät, mutta katse oli terävämpi kuin veitsi, jota sormet sivelivät.

”Etkö sinä vieläkään näe? Noinko sokea sinä olet? Etkö edes sinä näe läpi sen illuusion, jonka isäsi on luonut?”

Morek otti taas askelen lähemmäksi ja lähti sitten hitaasti kiertämään parempaan asemaan. Vesi syöksyi syvyyksiin vain muutaman metrin päässä. Jos he jahkautuisivat käsikähmään tässä, he voisivat kumpikin syöksyä kuolemaansa. Alhaalla odottivat eittämättä terävät kivet ja voimakkaat pyörteet. Kukaan ei selviäisi sellaisesta. Kukaan ei selviäisi edes pudotuksesta.

”Sinulla ei ole oikeutta puhua minun isästäni. Sinulla ei ole oikeutta edes ajatella häntä. Sinä olet pettänyt oman perheesi ja sinun on kuoltava. Mutta ehkä minä annan sinun elää, menneiden aikojen vuoksi, jos luovutat riipuksen minulle”, Morek puhui hiljaa. Mestari katseli häntä tyynenä, vakavana, vaiti. Mies ei liikkunut, ei yrittänytkään korjata suojaustaan. Hän päästi Morekin kulkemaan sivulleen eikä tehnyt elettäkään puolustautuakseen.

”Minä tarvitsen tätä riipusta. Tarvitsen sitä pelastaakseni sen, mitä aidosta killasta on jäljellä. Se kultti, jonka isäsi on rakentanut ympärilleen, ei ole kilta. Se on uskonto.”

”Vaikene, tai et saa armoa edes menneisyyden vuoksi!”

”Morek. Sinä olet aina ollut älykäs. Sinä kaikista oppilaistani osoitit olevasi ainutlaatuinen. Mieti. Tätäkö sinä haluat? Tätäkö sinä tahdot?” Mestari kysyi ja nippasi kaulallaan roikkuvaa kiveä: ”Tämä riipus ei ratkaise sotaa. Se ei saa Davernian laivoja perääntymään rannoiltamme. Isäsi haluaa sen takaisin, koska sen avulla minulla on valta näyttää kaikille hänen valheensa.”

”Sinulla on valta hallita ihmisten mielipiteitä, sitä sinulla on. Ilman tuota riipusta kukaan ei seuraisi sinua.”

Mestari nauroi. Vesihöyry oli tiivistynyt pisaroiksi hänen kasvoilleen. Pisaroiksi, jotka valuivat vuosien kuluttamia laihoja poskia kuin kyyneleet. Pitkä pakomatka oli syönyt vanhaa miestä, venyttänyt ja kuluttanut kuin myrsky pajua, joka ei vain suostunut katkeamaan. Rannikolta sisämaan viidakoihin oli satoja kilometrejä. Se oli pitkä matka jopa nuorelle Morekille, mutta vielä pidempi yksinäiselle vanhukselle.

”Luuletko sinä, että minä olen saanut tämän aikaan pelkällä riipuksella? Luuletko sinä, että minä olen petoksen takana? Edes minä en ole ihan niin mahtava mies. Minä olen kätyri, sanansaattaja, kuuluttaja. Minä olen totuuden puolestapuhuja. Sitä samaa ei voi sanoa sinun isästäsi.”

”Sanasi ovat myrkkyä. Älä kuvittelekaan hallitsevasi minua niillä.”

”Jos minä olisin halunnut hallita sinua riipuksella, sinä söisit jo minun kädestäni. Minä haluan sinun uskovan minua aivan itse”, Mestari sanoi ja kääntyi kasvotusten hänen kanssaan. ”Minä haluan sinun näkevän itse, millaisessa valheessa olet elänyt.”

”Sinä elät valheessa. Olet keksinyt itsellesi oikeutuksen petokseen!”

”Petokseen? Mistä petoksesta sinä puhut? Sinun isäsi on syyllinen petokseen, minä olen se, joka pelastaa meidät hänen petokseltaan!” Mestari kivahti. Sitten mies teki jotain yllättävää; hän veti esille tikarinsa, mutta ennen kuin Morek ehti rynnätä kimppuun, hän heitti sen kuohuvaan vesiputoukseen. Auringon valo osui lentävään terään ja sai sen välähtämään ennen katoamistaan iäksi kuohuviin vesiin.

”Kuunteletko sinä minua nyt?” Mestari pyysi. Moren punnitsi vaihtoehtojaan. Hänen tehtävänsä oli tappaa petturi ja jos kukaan saisi tietää hänen viivytelleen, häntä epäiltäisiin petoksesta yhtä lailla. Toisella puolella vaakaa painoi uskollisuus, toisella uteliaisuus. Mestari huomasi hänen epäröintinsä ja vagitsi hänen huomionsa sanoillaan.

”Etkö sinä koskaan mieti, miten meistä on tullut tällaisia? Koska me olemme kääntyneet toisiamme vastaan? Me. Minä ja sinä. Monet muut. Me taistelemme keskenämme. Me, joiden pitäisi pitää yhtä, joiden pitäisi turvata toistemme selustat. Milloin ylpeistä miehistä ja naisista tuli ylimystön orjia?”

”Isäni on rakentanut killasta vahvemman, kuin se on koskaan ollut.”

”Väärin. Väärin! Hän on myynyt sielunsa kuninkaalle. Hän on tehnyt meistä kaikista sylikoiria. Pelinappuloita! Milloin sinä, Morek, olet ollut vapaa päättämään? Nyt sinä seisot siinä veitsi kourassasi, isäsi ja kuninkaan käskystä, murhaamassa minua. Miestä, joka kasvatti sinut! Miestä, joka rakastaa sinua. Sinä olet minun poikani, minun oppilaani. Minä loin sinusta sellaisen kuin sinä olet. Oletko se sinä, joka veistä pitelee, vai sinun isäsi?”

Morek epäröi taas ja taas Mestari takertui hänen haparointiinsa. Sanat kuuluivat yhä selvemmin, aivan kuin veden kohina alhaalla vasten kiviä olisi laantunut ja putous tyyntynyt.

”Ennen kuin kuningas laskeutui vuorilta, kun läänit olivat vielä itsenäisiä, silloin me olimme vahvoja. Meillä oli valta! Me pitelimme kädessämme voiton avaimia. Jaarlit sotivat keskenään ja me kukoistimme. Me saimme ottaa töitä keneltä tahansa ja me olimme itse itsemme herroja. Me olimme vapaita toimimaan omantuntomme ja kunniamme mukaan. Sinun isäsi on alistanut meidät tekemään juuri kuten kuningas sanoo. Meidän on oltava valmiit surmaamaan kehtoon omat lapsemme, jos käsky käy. Kuka hirviö sellaista vaatii?”

”Ilman isääni me asuisimme edelleen viemäreissä rottien keskellä!”

”Mutta me olisimme vapaita! Me olisimme vapaita ja meillä olisi toisemme! Meillä olisi kilta, ei tätä... kulttia. Viiltäjän kulttia, joka kumartaa häntä kuin jumalia.”

”Kilta kumartaa neuvostoa ja neuvosto päämiestä, aivan kuten se on aina ollut.”

”Ei, Morek, ei. Juuri tuossa sinä olet väärässä. Meillä ei ole neuvostoa enää. Meillä on opetuslappia. Sinun isäsi profeettoja, jotka toistavat hänen sanansa kuin kaiut. Joskus kauan sitten meillä oli neuvosto, mutta se kuoli... ei, ei. Se murhattiin. Se murhattiin silloin, kun sinun isäsi astui valtaan.”

”Käärme! Juotat sanojasi minulle kuin myrkkyä ja kuvittelet, että lankean niihin kuten alemmat ja heikkotahtoiset! Olet oikeassa, sinä opetit minua. Sinä opetit minut paremmaksi kuin millaisena minua pidät. Jätä valheesi niille, jotka uskovat sinua!”

”Minä en valehtele sinulle. Minä en ole koskaan valehdellut sinulle. Minä en ole koskaan tehnyt mitään niin vaikeaa, kuin mitä tein satuttaessani sinua. Se vainoaa minua joka yö ja päivä, joka hetki.”

”Minä voin armahtaa sinut vainosta. Antaudu ja tarjoan sinulle nopean kuoleman hitaan kiduttamisen sijaan. Minä voin antaa sen yhteisen historiamme puolesta. Jos vien sinut neuvoston eteen, he leikkaavat sinulta huulet, sormet, korvat ja kielen ennen kuin tappavat.”

”Olkoon vaikka niin. Jos se on oikeutta. Jos se korvaa sen, minkä tein.”

”Mikään ei korvaa sitä”, Morek murisi ja puristi tikarinsa kosteaa kahvaa rystysen kalmanvalkeina. ”Sinä jätit minut kuolemaan!”

”Jos minä olisin halunnut sinun kuolevan, minä olisin tappanut sinut. Minä annoin sinun elää. Sitä samaa ei voi sanoa sinun isästäsi. Hänen kättään ei pidellyt mikään, kun hän iski kuoliaaksi vanhat ystävänsä. Vallanhimo ohjasi häntä silloin ja se ohjaa häntä nyt. Etkö sinä ole koskaan miettinyt, miksi isäsi on edelleen neuvoston päämies? Miksi kukaan ei ole syössyt alas valtaistuimeltaan vanhaa miestä?”

”Kunnioituksesta.”

”Ei, vaan pelosta. Sinun isäsi rakensi kulttinsa verellä, petoksella ja pelolla ja niillä hän sitä ylläpitää. Onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mitä tapahtui vanhalle neuvostolle? Sille, jonka päämies sinun isoisäsi oli?”

”He kuolivat sisällissodassa, aivan kuten kuolivat monet muutkin”, Morek vastasi epäröimättä. Mestari hymyili hänelle kuin lapselle.

”Kai sen noinkin voi esittää. He kuolivat sisällissodassa, mutta valtakunnassa käydyn sisällissodan kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. Sinä päivänä kun sinun isoisäsi kaatui ja tuli aika valita uusi päämies, isäsi aloitti sodan meidän omissa riveissämme.”

”Me olemme lukeneet eri historiaa. Minun tutkimassani isä yhdisti hajaantuneet suvut, jotka niittivät toistensa vesoja kuin viljaa ja taistelivat vallasta. Hän teki heikosta, keskinäisiin sotiinsa kaatuneesta killasta yhtenäisen ja voimakkaan. Hän ei aloittanut sotaa, vaan lopetti sen.”

”En kiistä sanaakaan. Se, mitä sinun kirjasi eivät kerro, on kuinka hän sen teki. Hän on aina ollut vallanjanoinen. Nauttinut käskemisestä. Hän oli sitä nuorena kenties vielä enemmän kuin nyt. Hän on aina osannut valita sanansa hyvin ja sen vuoksi Harukilla on ollut ja on yhä edelleen voimakkaita liittolaisia. Kun valtakunnan sisällissota alkoi kääntyä hänen liittolaisensa voitoksi, Haruk kutsui killan riitaantuneet suvut yhteen. Hän kertoi, mitä oli kuullut ja mitä oli nähnyt ja sanoi sodan kääntyvän liittolaisiensa voitoksi. Hän ehdotti neuvoston kokoamista uudelleen, sillä uuden hallinnon ottaessa haparoivia ensiaskeleitaan killalle riittäisi töitä. Se voisi jopa saada miehiä korkeisiin asemiin, mikäli se valitsisi Harukin päämiehekseen. Uuden kuninkaan neuvonantajana hänen valtansa kävi jopa yli jaarlien.”

”Valtaa me olemme saaneetkin. Olemme kuninkaan suojeluksessa.”

”Suojelukseksiko sinä sitä kutsut? Orjia me olemme! Sinä päivänä kun Haruk allekirjoitti sopimuksen kuninkaan kanssa hän myi meidät kaikki politiikan pelinappuloiksi! Neuvosto näki tulevaisuuteen ja osa vastusti jyrkästi Harukin valitsemista päämieheksi. Häntä vastaan asettui kolme ehdokasta kolmesta suvusta. Näiden sukujen jäsenet olivat olleet neuvostossa vuosia. He olivat nähneet killan sen loiston aikoina ja olisivat eittämättä johdattaneet sen sinne uudelleen. Se ei kuitenkaan sopinut sinun vallanjanoisen isäsi suunnitelmiin. Riippumaton kilta tekisi hänen korkea-arvoisista liittolaisistaan turhia hänelle. Haruk oli käyttänyt vuosia solmiakseen suhteita tulevaan hallintoon ja nyt niistä ei olisikaan hyötyä.”

”Isä valittiin neuvoston päämieheksi yksimielisesti. Niin ei ole käynyt koskaan ennen killan historiassa.”

”Yksimielinen valinta olikin, muttei siitä syystä, miksi luulet sen olleen”, Mestari totesi. Hän oli saanut Morekin jo laskemaan aseensa, mutta yhä nuorukainen piteli siitä kiinni.

”Onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mitä tapahtui yönä ennen valintaa?”

Morek pysyi vaiti. Hän ei ollut keskustellut isän kanssa valitsemisesta. Historia kertoi, että isä yhdisti riitaantuneet suvut, eittämättä joutuen siinä samalla surmaajaan yhden jos toisenkin, ja hänet valittiin yksimielisesti uuden neuvoston uudeksi päämieheksi. Näin kerrottiin jokaiselle kisällille ja niin oli kerrottu myös Morekille.

”Kaikki vanhemmat meistä tietävät, mitä tapahtui, mutta kukaan ei puhu siitä. Osa häpeästä, koska oli itse mukana surmatöissä. Osa, koska isäsi ei aikaile tappaa heitä, jotka kyseenalaistavat hänen tekonsa.

Sinä yönä ennen valintaa uuden kuninkaan miehet murtautuivat kahteentoista taloon. Kahteentoista taloon eri puolella Daronia. Kyselemättä ja armoa tuntematta he surmasivat kaksitoista perhettä vuoteisiinsa. Kun neuvosto kokoontui seuraavana päivänä, kaksitoista neuvoston jäsentä jäi saapumatta”, Mestari sanoi ja nyökkäsi saman, ennen kuin Morek ehti tehdä tarkentavia kystymyksiä: ”Ja kyllä, heidän joukossaan myös ne, jotka Harukin ohella olivat olleet ehdolla päämiehiksi.

Sinun isäsi valittiin yksimielisesti neuvoston päämieheksi, koska jäljellä olivat enää ne isojen sukujen jäsenet, jotka eivät vastustaneet hänen valintaansa. Osa puolsi hänen valintaansa ystävyydestä, osa omasta hyödystä. Osa puolsi pelosta.”

”Kahdentoista kuoleman yö ei ole vieras kellekään. Kuningas surmasi vastaansa vehkeilleet aateliset vakauttaakseen omaa asemaansa. Sillä ei ole mitään tekemistä isäni valinnan kanssa.”

”Ja nämä kaksitoista vastaan vehkeillyttä aatelista vain sattumalta olivat salamurhaajien killan neuvoston jäseniä?” Mestari hymähti. ”Minä en kasvattanut sinusta typerystä, Morek.”

Seurasi hiljaisuus. Morek ei kiinnittänyt enää mitään huomiota vieressä jyrisevään vesiputoukseen. Hänen koko keskittymisensä oli Mestarissa ja siinä, mitä tämä oli juuri kertonut.

”Vihjaat, että hän surmautti kilpailijoitaan? Onko se meidän piireissämme jotenkin uutta? Minä tiedän, ettei isä ole pyhimys. Harva työkseen tappava on. Hän on kuninkaan salamurhaaja. Niin olivat salamurhaajia nekin, jotka kuolivat.”

”Heidän lapsensa eivät olleet. Miehensä ja vaimonsa eivät olleet. Sinun isäsi surmasi viattomia paitsi varmistaakseen valintansa, myös varmistaakseen, ettei kukaan koskaan tulisi kostamaan. Kun hänet oli valittu päämieheksi, hän nimitti uuden neuvoston. Hän nimitti siihen omia ystäviään ja pyyhki siitä sukuja, jotka olivat olleet mukana alusta asti. Hän allekirjoitti sopimuksen kuninkaan kanssa ja luovutti killan palveluksineen kuninkaan ja jaarlien käyttöön. Hän myi meidät, eivätkä edes kaikki hänen valintaansa puoltaneet hyväksyneet sitä. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt isääsi sen enempää, kuin mikään ennenkään. Seuraavan puolen vuoden aikana me jahtasimme omiamme kuin rottia, kunnes rivimme olivat harvat ja ne harvatkin uskollisia isällesi.”

Pitkän aikaa Morek ja Mestari vain katselivat toisiaan. Nuori mies tikari kädessään ja vanha mies ilman asetta, päällisin puolin valmiina ottamaan vastaan kaiken, mitä hänelle vain aiottaisiin antaa. Vesiputouksen nostama sankka pilvi oli kastellut kummatkin läpimäriksi.

Mestarilla oli riipus. Mies oli suunnitellut tämän. Hän sai kaiken kuulostamaan väärältä voittaakseen Morekin puolelleen.

”Petoksesi on syvempi kuin kuvittelin”, Morek sanoi viimein ja astui lähemmäksi. Ote tikarista oli taas yhtä varma kuin alussa. Raivo välkehti mustissa silmissä ja sai ne näyttämään ikäistään vanhemmilta. ”Sinä petät jopa itseäsi. Olet luonut itsellesi tämän illuusion jotta voisit oikeuttaa tekosi.”

”Illuusion? Kaikki mitä kerroin, on totta. Minä en halua mitään enempää kuin vapauden. Koko elämäni olen hyppinyt kuninkaan ja jaarlien mukaan. Olen elänyt orjana, pelossa. Mutta nyt viimeinkin on tullut meidän aikamme. On tullut aika palauttaa se, mitä oli. Hävittää isäsi hirmuhallinto ja palauttaa neuvostolle sen alkuperäinen kokoonpano ja voima. Sen ei kuulu olla kenenkään omaisuutta. Meidän ei kuulu olla kenenkään omaisuutta! Kuuntele minua, Morek. Tule minun kanssani ja minä vien sinut tapaamaan heitä, jotka suunnittelivat kaiken tämän. Heitä, jotka ovat kärsineet eniten. Isäsi vainoista selvinneitä ja vuosia piileksineitä ja paenneita. He avaavat silmäsi, aivan kuten he ovat avanneet monen muunkin silmät. Daron tulee häviämään tämän sodan ja isäsi tulee häviämään kuninkaansa mukana. Minä pyydän, älä ole liian ylpeä. Älä nyt. Myönnä, että olet väärässä ja tule, niin minä autan sinua näkemään.”

”Vaikka kaikki sanomasi olisikin totta, sinä olet tehnyt siitä kaikesta isäni vian. Ilman häntä kilta olisi tuhoutunut omiin riitoihinsa. Meillä on valtaa nyt. Voimaa, valtaa, paikkoja hovissa. Me olemme vahvempia kuin koskaan ennen”, Morek sanoi ja kyyristyi: ”Sinä ja muut petturit seisotte tulevaisuuden tiellä. Minä annan sinulle viimeisen mahdollisuuden. Antaudu ja minä tapan sinut nopeasti. Taistele vastaan ja minä lupaan, että loppusi neuvoston käsissä tulee olemaan hidas ja täynnä kärsimystä.”

Mestari ei sanonut enää mitään, mutta Morek oli näkevinään tämän kasvoilla suunnatonta surua ennen kuin ryntäsi vanhuksen kimppuun. Kuten hän oli olettanutkin, Mestari ei suinkaan ollut jäänyt aseettomaksi vaan hänen iskunsa kilpistyi miehen esille vetämään kaksiteräiseen veitseen. Morek perääntyi ja pian he olivat taas kasvotusten.

”Älä tee tästä vaikeampaa”, Morek pyysi. ”Minä en haluaisi viedä sinua neuvoston eteen, mutta teen sen kyllä jos niin on pakko.”

”Sinä olet aina sanonut olevasi uskollinen killalle”, Mestari sanoi ja kiersi häntä hitaasti ympäri. Kohtaloonsa alistuneen vanhuksen olemus oli poissa ja tilalla oli varma, kokenut taistelija. ”Todista se nyt. Oletko sinä uskollinen killalle vai isällesi?”

”Ne ovat sama asia”, Morek vastasi ja löi taas. Mestari torjui hänet helposti, aivan kuten Morek oli olettanutkin. He kumpikin varoivat askeliaan näin liukkaalla alustalla. Yksikin lipsahdus ja kumpikin syöksyisi alhaalla sumun alla odottavaan kuolemaan.

Kuin hyeenat kaksikko kiersi toisiaan, mutta kumpikaan ei tehnyt enää hyökkäystä. Mestarin kaulalla riippuva koru oli niin lähellä, että Morek olisi halutessaan voinut vain kurottaa ja ottaa sen. Sääli, että hän menettäisi kätensä kyynärpäästä asti, mikäli edes yrittäisi.

”Älä anna tämän kaiken päättyä tähän, Morek”, Mestari pyysi vielä kerran. ”Minä rukoilen sinua. Älä anna isäsi sokaista sinuakin. Minä en...”

”Morek!”

Sekä Morek että Mestari kääntyivät katsomaan. Ylempää juoksi kalliota pitkin kaksi hahmoa. Morek tunnisti tulijat oitis Rethoriksi ja Ankeriaaksi. Kumpainenkin kantoi mukanaan puolen viidakon edestä oksia ja vaatteisiin liimaantuneita lehtiä. Rethor oli paljastanut aseensa ja aikoi eittämättä tulla hänen avukseen. Vajaataitoisen veljensä apua Morek viimeiseksi kaipasi. Nuorukainen kääntyi ympäri ja käytti hyväkseen Mestarin herpaantunutta huomiota. Hän kurotti, tarttui kiinni ohuesta kultaisesta ketjusta ja kiskaisi. Mestari huomasi hänen yrityksensä ja tarttui häntä ranteesta. Morek sysäsi miestä kaikella voimallaan eteenpäin ja he kumpainenkin kaatuivat vanhuksen menettäessä tasapainonsa. Morek yritti riuhtoa kättään irti Mestarin otteesta ja Mestari taas vääntää hänen sormiaan auki. Morek huomasi heidän kierineen vaarallisen lähelle reunaa vasta kun hänen kasvojensa alla äkkiä aukesikin vain loputon pudotus.

Ote korusta irtosi silkasta säikähdyksestä. Mestari käytti tilanteen hyväkseen ja Morek huomasi pian makaavansa selkä märkää kiveä vasten. Pään alla tuntui tyhjää ja se sai hengityksen salpaamaan. Hän haparoi hädissään otetta mistä tahansa ja tavoitti sormiinsa Mestarin märän paidan.

”Minä olen pahoillani”, Mestari kuiskasi ja kasvojen uurteisiin tiivistyneiden vesipisaroiden sekaan valui kyyneliä. Mies kohotti kätensä ja valmistautui iskemään veitsensä. Tällä kertaa Morek oli varma, ettei se vain osuisi olkaan ja naulaisi häntä maahan. Se lävistäisi hänen rintansa ja tappaisi hänet.

”Niin minäkin”, Morek vastasi, ja iski vapaaksi jääneen kätensä Mestarin vatsaa kohti. Pieni terä puhkaisi kevyen nahkapanssarin kankaan alla ja upposi lihaan. Mestari vavahti ja ote tikarista

kirposi. Mies vilkaisi alas, muttei näyttänyt suuremmin yllättyvän näkemästään. Aivan kuin olisi odottanutkin jotain tällaista. Morek haparoi otteen riipuksesta ja Mestari takertui uudelleen hänen ranteeseensa. Suu aukesi, mutta sanoja ei enää tullut. Pientä terää pitkin valui kuumaa, mustaa verta hänen käsilleen.

”Minäkin”, Morek kähisi uudelleen. Mestari kaatui hänen ylitseen ja syöksyi alas. Rannetta puristava käsi kiskaisi nuorukaisen mukaansa reunan ylitse. Hätääntynyt Morek irrotti aseestaan ja sai takerruttua kiinni niljaisesta köynnöksestä. Ote lipsui, ja juuri ennen kuin hän olisi seurannut Mestaria varmaan kuolemaansa ilmestyivät tutut kasvot hänen yläpuolelleen. Rethorin kädet takertuivat hänen paitaansa ja kiskoivat hänet ylös. Veli riuhtoi hänet kauas reunasta ja päästi irti vasta, kun tärisevä Morek onnistui viimein huitomaan hänet kauemmaksi.

Nuorukainen nousi haparoiden istumaan ja tasasi hengityksensä.

”Jumalauta, Morek”, Rethor henkäisi. Ankerias kurkki kallionreunalla ja siristeli vaaleita silmiään. Hän palasi veljesten luokse hetken kuluttua ja pudisti päätään: ”Saa olla melkoinen velho, jos tuosta selviää.”

”Jumalauta, Morek!”

”Tee palvelus ja loikkaa hänen peräänsä. Tuurilla saat vielä kiinni”, Morek murisi ja nousi ylös. Hänen polvensa vapisivat ja toinen käsi oli puristunut nyrkkiin. Avatessaan sen hän näki kämmenellään tutun, kultaisten hämähäkinjalkojen syleilyssä lepäävän kiven. Ketju oli poikki, mutta riipus oli hänellä.

”Saitko sinä sen?” Rethor tivasi. Morek nyökkäsi, tunki riipuksen taskuunsa piiloon katseilta ja pyyhki kasvonsa hihaansa. Tässä kuumuudessa ja kosteudessa kukaan tuskin tajuaisi, että veden seassa oli suolaisiakin pisaroita.

”Meidän pitää mennä. Isä odottaa meidän palaavan heti kun riipus on meillä.”

”Riipus ja helvetin hyvät uutiset. Jos tästä ei rapsahda paria ylimääräistä kultaa pussiin, niin ei mistään”, Ankerias hymyili ja siveli leukaansa: ”Kenties tuhlaan pari heti satamassa.”

”Osta ne huorat vaikka omaksesi, mutta vasta kun olemme perillä.”

Ankerias meni edeltä ja Rethor seurasi. Morek ei huomannut veljensä huolestuneita katseita. Hän oli jäänyt tuijottamaan kallion reunaa. Vielä kaksi vuotta sitten hän olisi koska tahansa kuollut Mestarin puolesta. Nyt hän oli heittänyt miehen kuolemaansa. Petturi oli viimein jäänyt kiinni ja kärsinyt ansaitsemansa tuomion.

”Onko kaikki hyvin?”

Morek käänsi katseensa ja kohtasi odottamaan jääneen veljensä. Myötätunto tämän kasvoilla suorastaan kuvotti.

”Mies oli petturi. Mestari kuoli minulle kauan sitten”, Morek vastasi ja käänsi selkänsä jyrkänteelle. ”Me viemme riipuksen isälle ja saatamme loppuun sen, minkä aloitimmekin. Siivoamme loputkin salaliitosta kunnes heidänkaltaisensa ovat vain haalea muisto historiankirjojen sivuilla.”

”Ihan miten vain haluat”, Rethor myöntyi hiljaa. Morekin seurattua Ankeriasta nuori mies katseli vielä hetken alas syöksyviä vesimassoja ennen kuin käveli vaitonaisena perässä.