Uusiavuosia

Oikealla puolella meneillään ollut äänestys on päättynyt ja äänet jakautuivat melko tasaisesti. Eniten ääniä sai aihepiiri "syvällistä pohdintaa aiheesta X". Kirjoittamiseenkin liittyvän aiheet kiinnostivat, mikä on varsin hyvä ottaen huomioon blogin pääasiallisen aiheen; kirjoittamisen.

Vuosi 2012 lähenee loppuaan. Voisinpa sanoa sen olleen hyvä, mutta oikeastaan se ei ollut. Toki vuoden aikana sattui paljon mukaviakin asioita ja perheeni sai lisäystä pienen frettivauvan muodossa. Siitä huolimatta toivon, että vuosi 2013 olisi kaiken kaikkiaan vähän parempi.

Vietän uudenvuoden vanhempieni luona. Tarkoituksena on nakerrella perunasalaattia, nakkeja ja jouluhalkoa. Viimeksi mainitusta räpsin kuviakin, koristelinhan sen aivan itse. Yritän muistaa ihan ladatakin ne kuvat tänne jossain vaiheessa. Hauvat ovat mukana uudenvuodenjuhlinnassa, tosin turvallisesti sisätiloissa. Karem-whippet stressaantuu kovasti paukkeesta eikä suostu lähtemään ulos enää sen jälkeen, kun ulkona alkaa kunnolla pamahdella. Minä ajattelin paeta ulos kahdentoista aikaan ihailemaan naapureiden aiheittamaa melu- ja valosaastetta. Ruudintuoksu kylmässä talvi-ilmassa on parhaita asioita, mitä tiedän. Sääli, etteivät ilmat suosi. Jouluna sentään saatiin nauttia pikkupakkasesta ja valtavasta määrästä lunta, nyt sataa vettä ja kaikki lumi on muuttunut kahdeksikymmeneksi sentiksi loskaa.

Kuten aina, uusivuosi vietetään raittiina. Olen pesunkestävä absolutisti enkä myöskään viihdy seurassa, joka juo. Osaltaan siksi vietän enemmän kuin mielelläni joulut, uudetvuodet, juhannukset ja vaput perhepiirissä, koska kotona ei juoda. Jouluna juomista en ole koskaan ymmärtänyt enkä ymmärrä, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan. Jokainen taaplaa tyylillään.

Viettäkää hyvä uusivuosi, raittiina tai vähemmän raittiina, pitäkää hauskaa ja niin edelleen. Olkoon vuosi 2013 itse kullekin erinomainen.

Joulutouhua

Joulu on lempijuhlani. Perheellämme on monia jouluperinteitä ja niiden noudattaminen on minulle tärkeää. Olen rutiinien ystävä. Monet kirjoittamisesta ja taiteista pitävät tuttavani välttävät rutiineita ja sanovat niiden tappavan luovuuden. Minulla asia on päinvastoin; elän rutiineista enkä voi sanoin kuvailla, miten suunnattomasti minua kismittää, jos asiat eivät mene suunnitelmien mukaan. Haluan tietää noin niinkuin suurinpiirtein mitä olen tekemässä lähipäivinä ja kaikki isommat tapahtumat ja poikkeamat tavallisuudesta haluan tietää jo kauan ennen kuin niiden aika koittaa.

Se on hyvä ominaisuus koiran ja hybridifretin omistajalle, mutta monen mielestä se kuulostaa tavattoman tylsältä. Kenties se jonkun mielestä olisikin. Minä en pidä yllätyksistä, jos ne ovat liian isoja.

Jouluisin keräännymme yhteen koko suuren perheemme voimin, syömme ja pelaamme pelejä ja vietämme aikaa yhdessä. Tänä jouluna pelasimme Aliasta, Pictionarya, Cluedoa ja Rock-aiheista tietovisaa. Piirsimme siskon kanssa. Otimme kuvia. Juoksutin koirat ulkona moneen otteeseen. En muista koska viimeksi olisin nauttinut joulusta näin suunnattomasti. Puuttumaan jäi ainoastaan hoidossa ollut frettini ja toisiksi vanhin isoveljeni, joka tuli vanhemmille vasta minun lähdettyäni. Hänellä on jo oma perheensä ja heillä omat perinteensä.

Viiletin porukoille sunnuntaina 23. päivä ja palasin sieltä tänään. Olen tajuttoman väsynyt mutta muös käsittämättömän tyytyväinen. Nyt minulla on tämä ja huominen päivä aikaa nukkua ja levätä, ennen kuin menen jatkamaan joulun hauskanpitoa parin ystäväni luokse. He pitävät saunaillan, jossa aiomme luukuttaa Singstaria, syödä hyvää ruokaa, juoda (alkoholittomasti kaikki, joka sopii minulle absolutistina mainiosti) ja keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Eittämättä koirista myös, olemmehan kaikki intohimoisia vinttikoiraharrastajia.

En yleensä saa itsestäni aikaan yhtään hyvää kuvaa, mutta siskolla on maaginen ote kameraan. Hämmentävää kyllä, hän sai napattua parikin kuvaa, joita kehtaa katsella mallista huolimatta. Blogin bannerin kuva ilman muokkauksia on hänen käsialaansa, kuten myös esittelyosioon lisätty kuva. Näiden lisäksi kaksi yhteiskuvaa koirien kanssa päätyi ihan katseltaviksenne asti.

Aaro ja minä olemme kuvaamisen suhteen samanlaisia; meistä on likimain mahdoton saada hyvää kuvaa. Kaikki kunnia siis siskolle, kun sai meistä näinkin edustavan otoksen.

Hyvää joulua.

Minä ja Aaro

Nadira saa suukon, koska on kiltti tyttö. Ainakin aina välillä.

Kompensatorinen narsisti ja androgyyni

Lupasin edellisessä postauksessa valottaa nykyisia projektejani vähän paremmin. Nyt kun sen aika on, olen hiukan hukassa. En tiedä, kuinka niistä kertoisin. Mitä niistä voi kertoa? Mitä asioita niistä pitää kertoa, jotta idea edes jollain tasolla valottuu?

Päädyin jonkinlaiseen luettelomalliin, jossa kerrotaan perusasiat projektista. Lisäksi lättään kummankin lyhyen kertomuksen alle pienen otteen tekstistä. Ihan vain huvikseni. Kukapa kirjoittaja ei haluaisi muiden lukevan tekstejään? Minä ainakin haluan.

Projekti 1 

Synkkäsävyinen lowfantasiakertomus hyväksikäytöstä, orjuudesta ja syvästä itseinhosta kumpuavasta narsismista. Tähänastisista projekteistani raskain, ja sen huomaa kirjoittaessa. Olen kirjoittanut jo nelisen vuotta ja olen vasta lähestymässä ensimmäisen satasen rajaa. Raskaasta teemastaan huolimatta yksi rakkaimmista tarinoistani ikinä.

Kirja seuraa yksityiskohtaisesti porttolassa kasvaneen Isayan uutta elämää karussa munkkiluostarissa. Pääpaino on Isayan henkisessä kasvussa ja hänen keinoissaan selvitä menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa. Eläinrakkaana ihmisenä minun voisi kuvitella tunkevan tärkeitä eläinhahmoja joka kirjaan, mutta tämä projekti on ensimmäinen, jossa eläimellä on suuri osa. Eläin esiintyy pelkkänä eläimenä, ei fantasiakirjojen tapaan puhuvana ja ihmisen lailla ajattelevana, mutta sillä on tärkeä roolinsa tarinassa.

Sadonkorjuun aikaan Isaya muuttui malttamattomaksi. Taman yritti toppuutella häntä, mutta siitäkin huolimatta Isaya istui jokaisena iltana luostarin muureilla ja tuijotti kuilun yllä kulkevaa siltaa. Päivät juoksivat ja illat muuttuivat lämpöisistä koleiksi ja koleista kylmiksi. Keltaisena lainehtivat pellot kynittiin lyhyiksi ja muurin vierellä kasvava vanha pihlaja pudotti lehtensä. Punaiset marjat houkuttelivat paikalle loputtomalta tuntuvan määrän tilhiä. Isaya huvitteli viskelemällä näitä kävyillä, kunnes ylipappi sattui paikalle yhtenä päivänä ja raahasi hänet niskahiuksista katumushuoneeseen. Kuoleman edessä kaikki elävä oli samanarvoista. Kuka hän, pieni onneton lapsi, oli sanomaan, että tilhi oli vähäarvoisempi kuin hän itse?
    Seuraavana päivänä, katumushuoneen kylmä vieläkin luissaan, Isaya vei tilhille leipää. Hän vei sitä seuraavana, seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja oppi lopulta tunnistamaan selvimmin erottuvat yksilöt toisistaan. Muutaman linnun hän jopa nimesi, jottei tuntisi odottaessaan oloaan niin yksinäisesi. Parven sairaimman linnun hän nimesi Isännäksi, koska oletti sen kuolevan ensimmäisiin pakkasiin. Kun Isäntä löytyi ensilumien aikaan kangistuneena puun juurelta, Taman auttoi häntä hautaamaan sen. Veljen kysyessä, mitä he kirjoittaisivat puiseen muistolaattaan, Isaya käski olla kaivertamatta mitään.
    Isäntä oli nyt poissa, ja niin oli kaikki muukin, mikä siihen elämään kuului.

Projekti 2

Vanhimman veljeni vuosikymmeniä vanhaan fantasiamaailmaan perustuva kertomus ilveilijästä, joka muusansa perässä matkustaessaan sattuu todistamaan yhteiskunnallista murrosta ja uuden ajanlaskun alkua. Kirjan päähenkilön sukupuolta ei mainita missään välissä, eli lukija saa päätellä hänen sukupuolensa aivan itse. Pyrin tällä pääsemään irti siitä fantasiakirjoja niin usein riivaavasta pakonomaisesta halusta kuvailla kaikki. Päähenkilön sukupuolella tai ulkoisella olemuksella ei ole väliä. Millaiseksi lukija hänet mielessään kuvitteleekaan, se on oikein.

Tässä projektissa minun on ensimmäistä kertaa tarkoitus kokeilla romantiikkaa osana tarinaa. Minut tuntevat tietävät, että epäromanttisempaa ihmistä saa hakea. Minuun iskevät perhesuhteet ja tarinat veljeydestä ja sisaruudesta, isistä ja pojista, äideistä ja tyttäristä. Romantiikka on niin kulunut aihe, että olen vältellut sitä. Kenties sen voi kuitenkin toteuttaa vähemmän kuivalla tavalla, sopivana ja tärkeänä osana tarinaa, ja juuri sitä yritän.
 
Sää suosi, kun retkikunta kirkkaana syyspäivänä jätti Kirjolampaan kylän taakseen. Viisi taania, joista yksi oli Karhu, sekä Tuulihaukka palvelijattarensa ja ystävättärensä kanssa. Korkea asema oli tarkoin piilotettu paksujen, huolella valittujen kauhtuneiden turkiksien alle. Maa, jolle he pian astelisivat, kuului viholliselle eikä Ilves hinkunut maksaa tyttärestään valtavia lunnaita
    Varpunen oli käynyt nälkäiseksi viime aikoina. Viime syksyn ja talven ryöstöretkissä ei ollut laulettavaa, ellei halunnut laulaa tappion kitkeryydestä. Karhunpeijaisia ei tullut, sillä karhua ei löydetty. Vanhat laulut eivät enää kirvoittaneet suosionosoituksia eivätkä yösijaa. Eivät edes Karhulta, joka oli kyllästynyt kuulemaan omista uroteoistaan ja ajoi Varpusen Ilveksen vierashuoneesta talliin nukkumaan.
    Koska ilveilijät elivät laulunaiheista, seurasi Varpunen aamun usvaan katoavaa retkikuntaa hyvän aikaa kylän matalilta paaluvarustuksilta. Kun hän ei kuullut enää ääniä eikä nähnyt lyhtyjä, hän hypähti alas aidan päältä ja lähti luikkimaan jalanjäljissä. Kirkas narrinasu oli vaihtunut jo turkistakkiin ja varastettuihin villapöksyihin, mutta hatussa keikkuivat edelleen iloiset kulkuset. Varpunen sätti niitä helkkymään vähän hiljempaa, jotteivät varjostettavat huomaisi heitä, mutta kulkuset olivat aivan liian innoissaan retkestä vaietakseen.

Tuon selvemmin en taida osatakertoa palja stamatta projekteista aivan liikaa.Tällä hetkellä olen keskittyneempi kirjoittamaan Projekti kakkosta, mutta ykkönen etenee silloin tällöin. Olen sen kanssa melkoisesti jumissa eikä hovilukijani(kaan) ole vielä onnistunut määrittelemään, mikä projektissa mättää. Jokin siinä kuitenkin on vialla ja se pitäisi korjata ennen kuin jatkan sitä.

Mistä minä kirjoitan?

Edellisen postauksen ideakysely on edelleen auki. Kertokaa, mitä haluatte. Katsokaa, väkersin tuohon oikealle jopa äänestyksen. Painakaa nappulaa. Hoitakaa lukihan velvollisuutenne. Kertokaa minulle, mistä minä kirjoitan, jotta palaisitte tänne takaisin.

Minulle kuitenkin ilmaistiin jo yhdellä kommentilla, että jonkinlainen kertomus, lyhyt briiffaus, nykyisistä projekteistani olisi mukava. Laitankin siis nyt seuraavassa hyvin leväperäisesti, mistä minä kirjoitan ylipäänsä. Ja sen jälkeen, mistä minä kirjoitan näin niinkuin vähän yksityiskohtaisemmin.

Kirjoitan fantasiaa. Keskiaikaista "realistista fantasiaa" kaikessa yksinkertaisuudessaan. Aloitin kirjoittamaan samoihin aikoihin kun aloitin roolipelaamisen, eli n. 17 vuotta sitten. Roolipelaaminen on aina ollut lähellä sydäntäni, sekä pöytäpelaaminen että foorumeilla pelaaminen. Olemme pelanneet monenlaista peliä, mutta erityisen lähellä sydäntäni on aina ollut keskiaikainen fantasia. Keskiaika kiehtoo minua. Sen aseet, sodankäynti, ihmiskohtalot. Maailmankuva. Se, kuinka jostain niin karusta on syntynyt kirjallisuudessa vapauden, uskollisuuden, rohkeuden ja tasa-arvon perikuva. Tosimaailman keskiaika ei ollut niin pimeä, kuin usein annetaan ymmärtää, mutta se oli kaukana siitä jalojen ritareiden ja kauniiden linnanneitojen vaaleanpunaisesta unelmasta, millaiseksi keskiaika nykyfantasiassa usein kuvataan. Joskus tuntuu, että keskiaikaa käytetään ajankohtana pelkästään tottumuksesta. .

Minä käsittelen keskiaikaista fantasiaa synkemmällä sävyllä. Ammennan omaan tekstiini ja maailmaani paljon oikeasta maailmasta. Mielestäni nykyisen fantasian ongelma on usein liiallinen eeppisyys, liiallinen kirkasotsaisuus. Kun kaikki on oikeudenmukaista ja hienoa, maailmalta katoaa uskottavuus. Teoilta katoaa niiden vaikutus. Kun maailma on lähellä meidän maailmaalle, eli siis synkän realistinen, suuret teot tuntuvat suurilta. Ihmiskohtaloilla on äkkiä paljon enemmän väliä. Liiallinen kurjuus muuttuu helposti tragikoomiseksi, mutta realistinen määrä kurjuutta tekee kaikesta vain uskottavampaa. Niin yhteiskunnassa kuin ihmisissäkin. Ultimaalinen hyvä ei ole sen uskottavampaa kuin ultimaalinen pahakaan. Ei maailmassa, ei hahmoissa.

Oletteko huomanneet, että paras hahmo fantasiakirjoissa on yleensä se sankarin vähän vittumainen sidekick? Se salamurhaaja tai varas tai joku muu persläpi, joka heittelee nasevia kommentteja, on aluksi petturi, kääntyy hyvikseksi ja sitten kuolee (luonnollisesti) sovittaakseen entiset pahat tekonsa? Kiintymyksemme perustuu siihen, että se persläpi on luultavasti sankariporukan ainoa hahmo, johon me samaistumme. Koska hänessä on selviä virheitä. Hän osaa olla inhottava, hän on tehnyt väärin, hän joutuu maksamaan niistä. Hän joutuu katumaan jotain, mitä typeryyksissään lupasi/teki/sanoi. Hän on Pekka Perusihminen, paitsi että hän on yleensä tosi hyvä jollain tosi mediaseksikkäällä aseella. Esimerkiksi niinkuin vaikka tikarilla. Kukapa ei haluaisi samaistua häneen. Paitsi siinä vaiheessa, kun hän kuolee. Eikö ole vähän kurjaa antaa se kuva, että ainoa tapa sovittaa syntinsä on kuolla? Kristillistä ehkä, mutta tosimaailmassa aika monelle on annettu anteeksi aika ikäviäkin tekoja ihan pelkän toisen mahdollisuuden puitteissa. Olisi ihan jees jos se fantasiakirjojen ainoa uskottava hahmokin saisi sen mahdollisuuden. Mutta ei, sen pitää aina kuolla. Yleensä toki kovin eeppisesti ja sankarin huutaessa "EIIIIII!" hänen kuolleen ruumiinsa yllä, mutta silti.

Minä haluan, että minun päähenkilöni on Pekka Perusihminen. Minä haluan, että häneen voi samaistua. Kuka luki Dragonlancea Tanis Puolihaltian takia? Tai kuka luki Eddingsin kirjoja Belgarionin takia? Kuka luki Harry Potteria Harryn takia? Aivan varmasti joku, mutta kehtaan väittää ettei ihan kauhean moni kuitenkaan. Sivuhahmot ovat usein paljon uskottavampia, ja uskon tietäväni ainakin yhden syyn sille. Fantasiakirjojen ongelmana on nimittäin juonikeskeisyys. Jos juoni on eeppinen kehitystarina pikkupojasta maailmanpelastajaksi, ei päähenkilölle jää paljoa vaihtoehtoja. Ei Pekka Perusihmisestä ole maailmanpelastajaksi tuosta vain. Hän tarvitsee siihen todella vahvan motivaattorin. Ei riitä pelkkä "koska se on oikein".

Tämän takia minä kirjoitan ihmiskeskeisesti. Toki taustalla menee pääjuoni ja myönnän, usein siinä on mukana epiikkaa. Rakastan uhrautumista, vaivannäköä menestyksen eteen ja esteitä, jotka tulee voittaa. Pointti on, että tavoitteeksi ei sovi laittaa pelkkää "pelasta maailmaa", koska kuka tahansa meistä keksii sekunnissa ainakin viisi asiaa, joiden puolesta olisi päinvastoin valmis uhraamaan aika paljon. Jopa aiheuttamaan ongelmia kasvottomalle massalle. Sen sijaan syitä pelastaa maailma keksii paljon vähemmän paljon enemmässä ajassa. Tarvitaan siis epärealistisen kirkasotsainen tyyppi pelastamaan kaikki vain pelastamisen takia ja se tarkoittaa valitettavasti sitä, että samaistuminen jää vähäiseksi. Tämän takia päähenkilölle luodaan useita ystäviä, "sankarin joukkio", jotta on sitten jotain samaistuttavaakin. Monesti tosin nämäkin ihmiset ovat karikatyyrejä, joiden tehtävä on opettaa päähenkilölle oma ominaisuutensa (joku on rohkea ja joku taas ystävällinen ja joku jaksaa aina yrittää ja totta kai joku tuntee magian salat jne jne.) ja sitä kautta päähenkilöstä kasvaa se superihminen, joka pelastaa maailman.

Sen samaistuttavan voron/salamurhaajan/muun pikkurikollisen tehtäväksi jää olla esimerkki siitä, miten päähenkilön sielun uskomaton puhtaus voittaa puolelleen jopa karaistuneen ja katkeroituneen paskapään.

Kirjoitan siis synkeänpuoleista fantasiaa ihmisistä, joiden eteen elämä heittää tapahtumia. He tekevät valintansa sen mukaan, mikä heitä motivoi. He voivat tehdä suuria asioita, hyviäkin asioita, mutta he eivät tee niitä vain hyvän takia. Heillä on jokin, joka saa heidät tekemään oikein ja juuri siksi, kehtaan väittää, heihin on helpompi samaistua. Minun päähenkilöni eivät ole hyviä, he ovat ihmisiä. He ovat se mies tai nainen, joka perusfantasiassa olisi päähenkilön kaveri.

Tällä hetkellä minulla on meneillään, kaikkien pikku tarinoiden ja novellien ohella, kaksi isoa projektia. Kenties tästä postauksesta tulisi kuitenkin liian pitkä, jos kertoisin niistä saman tien. Taidan siis kertoa niistä erikseen, ja te saatte aivan vapaasti kertoa mielipiteenne sen jälkeen.

Päätä särkee. Otan buranaa ja valmistaudun huomiseen työpäivään. Viisi tuntia äidinkieltä yläkoululaisille. Tuntuu vähintään kymmeneltä, voin vannoa.

Kadonneen inspiraation jäljillä

Osallistuin kaksi viikkoa sitten Elävä Ilmaisu 2012-syysleirille saadakseni aikaa kirjoittamiseen. Kaikki rakkaat karvalapseni pääsivät hoitoon ja sain viettää kaksi päivää täysin luomiseen keskittyen.

Bardileireillä ideana on kerääntyä yhteen ja pitää hauskaa. Osallistujat ovat vastuussa ohjelmasta ja järjestävät "pajoja", joissa opettavat osaamiaan asioita tai vetävät ohjelmaa. Olen aina ilmoittautunut pariin pajaan, yleensä ystäväni järjestämiin, mutta muuten käytän aikani yksin luomiseen. Minun tapauksessani siis kirjoittamiseen. Haluan saada aikaan jotain, ja tällä kertaa sainkin. Kirjoitin enemmän kuin kirjoitin viimeisen vuoden aikana. Tunsin jopa pitkästä aikaa välähdyksen siitä riemusta, jota kirjoittaminen minussa saa aikaan.

Palattuani kotiin olen ollut kiireinen töiden kanssa. Se on tietenkin vain ja ainoastaan hyvä asia. Taloudellinen tilanteeni tarvitsee tukea ja opintojakin pääsen kunnolla jatkamaan vasta kevätpuolella. Olen siis enemmän kuin mielissäni tehnyt töitä käytännössä koko syyslukukauden. Joka viikko on ollut joku sijaisuus, ja viimeiset pari viikkoa (ja itse asiassa seuraavankin viikon) olen ollut töissä vanhassa koulussani, ensin viidennen luokan sijaisena ja sen jälkeen yläasteen äidinkielenopettajana.

Olen nauttinut työstäni, mutta se on myös hyvin väsyttävää. Kroonisesti auktoriteettivastaiset ja motivaatio-ongelmaisen varhaisteinit vievät mehut kenestä tahansa melko tehokkaasti. En ole kirjoittanut yhtään luovaa sanaa vähään aikaan. En edes roolipelaamisen merkeissä. Foorumiroolipelitoverillani on ollut muita kiireitä, töissä ja kotona, ja olemme olleet harvinaisen vähän tekemisissä sekä pelaamisen että kaikenlaisen muun juttelemisen suhteen. Sosiaalinen musta aukkoni saa toivottavasti helpotusta joulun aikaan, kun pääsen kotiin perheen keskelle, mutta siihen asti yritän pitää itseni erossa mökkihöperöitymisestä puhumalla viherkasveilleni, koirilleni ja fretilleni.

Ihan niinkuin se nyt varsinaisesti tilanteeseen auttaisi, mutta ainakan sitä voi yrittää.

Minun lienisi ensimmäisessä ihan kunnollisessa postauksessani aiheellista esitellä nykyiset kirjoittamisprojektini. Tai sitten ei... mitä mieltä te olette? Nyt kun blogi ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleitaan ja ryömii alkulimaa tihkuen esille kryotankistaan, teillä on ainutlaatuinen tilaisuus kannustaa sitä kehittymään haluamaanne suuntaan. Suu auki siis. Kommenttikenttä on hiekkalaatikkonne. Viskeltää ideoita, toivomuksia, parannusehdotuksia, risuja ja ruusuja. Risuilla lämmitän yksiöni ja ruusut laitan kukkaruukkuun (ja sitten koirani syövät ne. Paitsi se, joka kyttää niitä toivoen, että niihin kasvaisi ruusunmarjoja). Ideat laitan käytäntöön. Tai ainakin yritän kovasti.