Mistä minä kirjoitan?

Edellisen postauksen ideakysely on edelleen auki. Kertokaa, mitä haluatte. Katsokaa, väkersin tuohon oikealle jopa äänestyksen. Painakaa nappulaa. Hoitakaa lukihan velvollisuutenne. Kertokaa minulle, mistä minä kirjoitan, jotta palaisitte tänne takaisin.

Minulle kuitenkin ilmaistiin jo yhdellä kommentilla, että jonkinlainen kertomus, lyhyt briiffaus, nykyisistä projekteistani olisi mukava. Laitankin siis nyt seuraavassa hyvin leväperäisesti, mistä minä kirjoitan ylipäänsä. Ja sen jälkeen, mistä minä kirjoitan näin niinkuin vähän yksityiskohtaisemmin.

Kirjoitan fantasiaa. Keskiaikaista "realistista fantasiaa" kaikessa yksinkertaisuudessaan. Aloitin kirjoittamaan samoihin aikoihin kun aloitin roolipelaamisen, eli n. 17 vuotta sitten. Roolipelaaminen on aina ollut lähellä sydäntäni, sekä pöytäpelaaminen että foorumeilla pelaaminen. Olemme pelanneet monenlaista peliä, mutta erityisen lähellä sydäntäni on aina ollut keskiaikainen fantasia. Keskiaika kiehtoo minua. Sen aseet, sodankäynti, ihmiskohtalot. Maailmankuva. Se, kuinka jostain niin karusta on syntynyt kirjallisuudessa vapauden, uskollisuuden, rohkeuden ja tasa-arvon perikuva. Tosimaailman keskiaika ei ollut niin pimeä, kuin usein annetaan ymmärtää, mutta se oli kaukana siitä jalojen ritareiden ja kauniiden linnanneitojen vaaleanpunaisesta unelmasta, millaiseksi keskiaika nykyfantasiassa usein kuvataan. Joskus tuntuu, että keskiaikaa käytetään ajankohtana pelkästään tottumuksesta. .

Minä käsittelen keskiaikaista fantasiaa synkemmällä sävyllä. Ammennan omaan tekstiini ja maailmaani paljon oikeasta maailmasta. Mielestäni nykyisen fantasian ongelma on usein liiallinen eeppisyys, liiallinen kirkasotsaisuus. Kun kaikki on oikeudenmukaista ja hienoa, maailmalta katoaa uskottavuus. Teoilta katoaa niiden vaikutus. Kun maailma on lähellä meidän maailmaalle, eli siis synkän realistinen, suuret teot tuntuvat suurilta. Ihmiskohtaloilla on äkkiä paljon enemmän väliä. Liiallinen kurjuus muuttuu helposti tragikoomiseksi, mutta realistinen määrä kurjuutta tekee kaikesta vain uskottavampaa. Niin yhteiskunnassa kuin ihmisissäkin. Ultimaalinen hyvä ei ole sen uskottavampaa kuin ultimaalinen pahakaan. Ei maailmassa, ei hahmoissa.

Oletteko huomanneet, että paras hahmo fantasiakirjoissa on yleensä se sankarin vähän vittumainen sidekick? Se salamurhaaja tai varas tai joku muu persläpi, joka heittelee nasevia kommentteja, on aluksi petturi, kääntyy hyvikseksi ja sitten kuolee (luonnollisesti) sovittaakseen entiset pahat tekonsa? Kiintymyksemme perustuu siihen, että se persläpi on luultavasti sankariporukan ainoa hahmo, johon me samaistumme. Koska hänessä on selviä virheitä. Hän osaa olla inhottava, hän on tehnyt väärin, hän joutuu maksamaan niistä. Hän joutuu katumaan jotain, mitä typeryyksissään lupasi/teki/sanoi. Hän on Pekka Perusihminen, paitsi että hän on yleensä tosi hyvä jollain tosi mediaseksikkäällä aseella. Esimerkiksi niinkuin vaikka tikarilla. Kukapa ei haluaisi samaistua häneen. Paitsi siinä vaiheessa, kun hän kuolee. Eikö ole vähän kurjaa antaa se kuva, että ainoa tapa sovittaa syntinsä on kuolla? Kristillistä ehkä, mutta tosimaailmassa aika monelle on annettu anteeksi aika ikäviäkin tekoja ihan pelkän toisen mahdollisuuden puitteissa. Olisi ihan jees jos se fantasiakirjojen ainoa uskottava hahmokin saisi sen mahdollisuuden. Mutta ei, sen pitää aina kuolla. Yleensä toki kovin eeppisesti ja sankarin huutaessa "EIIIIII!" hänen kuolleen ruumiinsa yllä, mutta silti.

Minä haluan, että minun päähenkilöni on Pekka Perusihminen. Minä haluan, että häneen voi samaistua. Kuka luki Dragonlancea Tanis Puolihaltian takia? Tai kuka luki Eddingsin kirjoja Belgarionin takia? Kuka luki Harry Potteria Harryn takia? Aivan varmasti joku, mutta kehtaan väittää ettei ihan kauhean moni kuitenkaan. Sivuhahmot ovat usein paljon uskottavampia, ja uskon tietäväni ainakin yhden syyn sille. Fantasiakirjojen ongelmana on nimittäin juonikeskeisyys. Jos juoni on eeppinen kehitystarina pikkupojasta maailmanpelastajaksi, ei päähenkilölle jää paljoa vaihtoehtoja. Ei Pekka Perusihmisestä ole maailmanpelastajaksi tuosta vain. Hän tarvitsee siihen todella vahvan motivaattorin. Ei riitä pelkkä "koska se on oikein".

Tämän takia minä kirjoitan ihmiskeskeisesti. Toki taustalla menee pääjuoni ja myönnän, usein siinä on mukana epiikkaa. Rakastan uhrautumista, vaivannäköä menestyksen eteen ja esteitä, jotka tulee voittaa. Pointti on, että tavoitteeksi ei sovi laittaa pelkkää "pelasta maailmaa", koska kuka tahansa meistä keksii sekunnissa ainakin viisi asiaa, joiden puolesta olisi päinvastoin valmis uhraamaan aika paljon. Jopa aiheuttamaan ongelmia kasvottomalle massalle. Sen sijaan syitä pelastaa maailma keksii paljon vähemmän paljon enemmässä ajassa. Tarvitaan siis epärealistisen kirkasotsainen tyyppi pelastamaan kaikki vain pelastamisen takia ja se tarkoittaa valitettavasti sitä, että samaistuminen jää vähäiseksi. Tämän takia päähenkilölle luodaan useita ystäviä, "sankarin joukkio", jotta on sitten jotain samaistuttavaakin. Monesti tosin nämäkin ihmiset ovat karikatyyrejä, joiden tehtävä on opettaa päähenkilölle oma ominaisuutensa (joku on rohkea ja joku taas ystävällinen ja joku jaksaa aina yrittää ja totta kai joku tuntee magian salat jne jne.) ja sitä kautta päähenkilöstä kasvaa se superihminen, joka pelastaa maailman.

Sen samaistuttavan voron/salamurhaajan/muun pikkurikollisen tehtäväksi jää olla esimerkki siitä, miten päähenkilön sielun uskomaton puhtaus voittaa puolelleen jopa karaistuneen ja katkeroituneen paskapään.

Kirjoitan siis synkeänpuoleista fantasiaa ihmisistä, joiden eteen elämä heittää tapahtumia. He tekevät valintansa sen mukaan, mikä heitä motivoi. He voivat tehdä suuria asioita, hyviäkin asioita, mutta he eivät tee niitä vain hyvän takia. Heillä on jokin, joka saa heidät tekemään oikein ja juuri siksi, kehtaan väittää, heihin on helpompi samaistua. Minun päähenkilöni eivät ole hyviä, he ovat ihmisiä. He ovat se mies tai nainen, joka perusfantasiassa olisi päähenkilön kaveri.

Tällä hetkellä minulla on meneillään, kaikkien pikku tarinoiden ja novellien ohella, kaksi isoa projektia. Kenties tästä postauksesta tulisi kuitenkin liian pitkä, jos kertoisin niistä saman tien. Taidan siis kertoa niistä erikseen, ja te saatte aivan vapaasti kertoa mielipiteenne sen jälkeen.

Päätä särkee. Otan buranaa ja valmistaudun huomiseen työpäivään. Viisi tuntia äidinkieltä yläkoululaisille. Tuntuu vähintään kymmeneltä, voin vannoa.