Pre-leiridepressio

Bardileiri lähestyy. Infokirjeet ja pajakuvaukset ovat saapuneet, aikataulu ja hinta ovat tiedossa. Kyytikin olisi. Sen sijaan elukoille ei ole löytynyt hoitajaa Hittavaista lukuunottamatta, joten vaikuttaa todennäköiseltä etten ole leirille menossa. Täsä pitäisi eittämättä olla pettynyt, ja jollain tasolla kyllä olenkin. Ennen kaikkea olo tuntuu kuitenkin, niin hassua kuin se onkin, helpottuneelta.

Tunnen ylensä oloni ulkopuoliseksi tuollaisissa tapahtumissa eivätkä bardileirit ole olleet poikkeuksia. Toki siellä on mukavia ihmisiä ja paljon tekemistä (mikäli siis haluaa mennä pajailemaan), mutta siitä huolimatta olen suurimman osan ajasta haikea. En katso kuuluvani joukkoon, ja tähän on moniakin syitä. Yksi syy on edottomasti, etten ole koskaan pitänyt leireistä. En pidä siitä yltiöystävällisestä tavasta, jolla ventovieraat tervehtivät minua. En pidä siitä, että minun on osallistuttava ohjelmaan. Kukaan ei tule pakottamaan, mutta sosiaalinen paine vaatii osallistumista ainakin yhteen yhteiseen tempaukseen tai saat osaksesi kummeksuvia katseita. En varsinkaan pidä tutustumisleikeistä missään muodossa. Yhteiset saunat ovat minulle lähinnä kauhistus, jota välttelen viimeiseen asti. Yhteislaulu ja yhteisleikit eivät iske. Tanssit, naamiaiset, juhlat ja kestit eivät ole minun juttuni. Olen hyvin huumorintajuton, mitä tulee pukeutumiseen. Viihdyn kaikista parhaiten, jos minulla on suuren porukan sisälä pari hyvää ystävää, joiden kanssa voin jutella, ja muuten saan olla täysin rauhassa.

Minusta ihmisillä pitäisi olla vähintään metrin joka suuntaan levittäytyvä lakisääteinen oma tila, jonka sisälle luvatta sattuneita ihmisiä on oikeus tökkiä lyijytäytekynällä kylkiluiden väliin.

Rauha kirjoittaa ja luoda on se, jonka menettäminen minua harmittaa kariutuneissa leirisuunnitelmissa eniten. Neljän karvaisen ja paljon liikuntaa vaativan kakaran yksinhuoltajana elämä kun tuppaa menemään ulkona säässä kuin säässä. Toki olen hyvin pettynyt myös siitä, etten näe hyvää ystävääni.

Yleinen haikeus on vaivannut minua ihan normielämässäkin viime aikoina. Tunnen eristyneeni jonkinlaiseen kuplaan muusta maailmasta. Olen huono ylläpitämään sosiaalisia suhteita, koska tulen itse toimeen huomattavan vähällä sosiaalisella kontaktilla. Siitä huolimatta yritän pitää aktiivista keskusteluyhteyttä auki läheisimpiin ystäviini. Viime aikoina tämä ei kuitenkaan ole tuottanut tulosta ja huomaan yhä useammin olevani iltaisin yksin. Fyysisesti yksinäisyys ei ole koskan minua häirinnyt, mutta olen tottunut netin kautta vaihtamaan sanasia ystävieni kanssa päivittäin. Paitsi nyt viime aikoina, jolloin kaikki tuntuvat äkkiä löytäneen elämän jostain muualta. Erinomaisen hyvä asia tämä toki on heidän kannaltaan. Löydän silti itseni yhä useammin haikeana toljottamasta tyhjää kontaktilistaa ja pohtimasta, missä kohtaa nyt taas meni vikaan. Kenties valitan liikaa. Kenties pitäisi omaksua suomalaisen melankolisuuden sijaan etelämaalaisten postiivinen ja hymyileväinen elämänasenne ja tarpoa eteenpäin naama virneessä silloinkin, kun pää on kainalossa ja kaikki toiveet sen kiinnittämisestä takaisin voi hylätä.

Minusta tuntuu, että vietän tämän pääsiäisen kotona perheeni kanssa. Tai ainakin menen käymään siellä, jos en nyt koko pääsiäistä hillu vanhempien nurkissa. Kuljen ulkona, keskityn perheeseen, eläimiin ja kirjoittamiseen. Piirrän. Otan valokuvia, vaikka olen siinä melko toivoton tapaus. Annan heidän nauttia leiristä, jotka sinne pääsevät.

Tai voihan olla, että käy tuuri ja pääsen sinne itsekin. Tässä tapauksessa tosin menisin mielelläni vain pariksi päiväksi. Tällä tavoin saan itse sekä tavata ystävääni että viettää perhepääsiäistä, ja leirillä alusta loppuun olevat pääsevät nauttimaan leiristä ilma, että heidän tarvitsee tuntea huonoa omaatuntoa viihtymättömyydestäni. Se kun ei le heidän vikansa.

Lumi voisi sulaa jo. Julistan tästä lähin vihavani jokaista maahan leijailevaa uuta hiutaletta.

Hyvä paha kuvailu

Kuvailu alkaa ja lukijaan iskee epätoivo. Puoli sivua eteenpäin, se jatkuu edelleen. Lopulta on pakko hypätä kaksi sivua ja kurkata, ollaanko kohtauksessa kenties jo edetty johonkin.

Suurin osa fantasiakirjallisuudesta kärsii liiallisesta kuvailusta. Kaikki pyritään kuvaamaan mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti, varsinkin kun kuvaillaan hahmoja. Ehdottomia, subjektiivisia adjektiiveja (hyvä, paha, ruma, kaunis tms.) käytetään runsaasti ja yleensä henkilön tarkoitusperien puhtaus onkin suoraan verrannollinen hänen ulkonäköönsä. Perinteisen fantasiasankarin kannattaisikin valita joukkoonsa vain kauniita naisia ja ystävällisen näköisiä miehiä. Koukkunokka, kellertävät hampaat ja pienet silmät, arvet tai vaihtoehtoisesti näätämäisen komea olemus kuuluvat listaan, jota kannattaa vältellä kuin ruttoa. Sellaiset ihmiset pettävät sinut aina, pahimmillaan useamman kerran. Jos sinulla on sukulaisia, joilla esiintyy jokin edellämainituista piirteistä, älä vaan halaa heitä. Puukkoa tulee mahaan sillä sekunnilla.

Kuvailu on taiteenlaji, ja siinä pätee sama kuin monessa muussakin; vähemmän on enemmän. Tai ehkö pikemminkin, vähemmän turhaa kuvailua on enemmän.

Jotkut asiat vain PITÄÄ kuvailla. Sellaiset asiat ovat juonen kannalta tärkeitä. Vihollissuvun vaakuna, kuninkaan sinetti, isältä perintönä saatu seinäryijy. Hyvin harvan hahmon, edes päähenkilön, ulkoisella olemuksella sen sijaan on paljoakaan väliä. Heillä voi olla tärkeitä ulkonäköpiirteitä, jotka on syytä kuvailla tarkasti, heidän olemuksestaankin on hyvä sanoa pari sanaa, mutta hyvin seikkaperäinen selostus ulkonäöstä on yksinkertaisesti turhuutta. Annan kaksi esimerkkiä.

Mylläri oli lihava, lähestulkoon kaksimetrinen mies. Ovesta kulkiessaan hän joutuisi takuulla kumartelemaan. Ruskeat hiukset oli nyhdetty epäsiististi, mutta eittämättä käytännöllisesti lyhyiksi. Nenä oli leveä ja nenänvarsi voimakas. Tummien kulmien alta loistivat kiivaat silmät, mutta kovuutta pehmensi leveä hymy.

Mylläri oli joka suhteessa valtava mies. Ovesta kulkiessaan hän joutuisi takuulla kumartelemaan. Karskia ja kovaa työmiehen ulkomuotoa pehmensi leveä hymy.

Kumpikin kertoo meille miehestä olennaisen; hän on iso, kovan näköinen mutta hymyilee. Ensimmäisessä panostetaan kuvailemaan, toisessa luotetaan muutamaan adjektiiviin ja siihen tuntuun, jonka ne hahmosta rakentavat. Loppu jätetään lukijalle. Hän saa täyttää tyhjät aukot kuinka mielii, ja moni meistä tekee sen automaattisesti edes sitä huomaamatta. Kun mielikuvitukselle annetaan tilaa, se yleensä stimuloituu toimimaan. Väitän, että maailmasta voi jopa tulla lukijalle läheisempi, kun hänen annetaan itse rakentaa tarina loppuun. Kirjailijan tarkoitus on antaa hänelle raamit. Vähän niinkuin värityskirja tarjoaa lapsille mustalla rajatun kuvan, jonka jokainen saa viimeistellä haluamillaan väreillä.

Niukankin kuvailun kompastuskivi ovat subjektiiviset adjektiivit, jotka kuvaavat mielipidettä. On erittäin riskaabelia kuvailla hahmoa kauniiksi tai rumaksi, ellei kyse ole jostain ääripään tapauksesta. Pahimmassa tapauksessa kirjailijan mielipide on pahasti ristiriidassa lukijan mielipiteen kanssa ja se aikaansaa lukijassa harmistusta. Subjektiivisia adjektiiveja tulisikin käyttää harkiten ja harvoin.

Rakastan lukea Lovecraftin novelleja, mutta lukiessa hypin aina yli arkkitehtuuriselostukset. Lovecraftilla on paha tapa kuvailla jokainen holvikaari ja sisäänkulku erittäin yksityiskohtaisesti. Joissakin kohtauksissa tarkka kuvailu ympäristöstä onkin tarpeen; esimerkiksi saavuttaessa ensimmäistä kertaa muinaisille raunioille lukija odottaa jonkinlaista sanoin maalattua kivaa ympäristöstä. Ongelmaksi liika ympäristön kuvailu nousee, jos sitä harrastetaan vain kuvailun takia (jokainen asia kuvaillaan, vaikkei sillä olisikaan merkitystä tunnelmanrakentamisen kanssa) tai jos kuvailu keskeyttää jotain (takaa-ajokohtauksen ollessa käynnissä kukaan tuskin kaipaa seikkaperäistä selotusta siitä, millaista sammalta vanhan viemärin seinässä kasvaa).

Toisaalta, myös liian vähäinen ympäristön kuvailu voi olla ongelma. Mikäli ympäristöllä on jokin selvä merkitys kohtauksessa, kuvaile sitä juuri niin paljon, kuin sitä on syytä kuvailla. Älä yhtään vähempää äläkä yhtään enempää.

Hahmon ja ympäristön kuvailun lisäksi erityisesti fantasiakirjat syyllistytvät myös aivan liian yksityiskohtaiseen yleiskuvailuun. En koskaan pitänyt Ajan Pyörä-kirjasarjasta, mutta hyvän ystäväni luona lueskelin aina silloin tällöin sattumanvaraisia sivuja. Muistan kohtauksen, jossa päähenkilö on kapakassa ja hänen on tarkoitus nostaa tuoppi huulilleen. Ympäristöä, huonetta, tuoppia, hahmoa ja toiminnan tapaa kuvaillaan yhteensä kaksi sivua. Kaksi. Mikään syy ei ole kyllin hyvä, jotta pelkkää tuopin nostamista olisi kuvailtava kaksi sivua.

Veljeni sanoi minulle joskus, että lukijaa on käsiteltävä kuin idioottia. Hänelle on selitettävä kaikki yksinkertaisesti, välttäen liikaa puhumista mutta toisaalta luottamatta myös liikaa hänen käsityskykyynsä. Pidän tätä erinomaisena neuvona.

Kuvaile juuri sen verran, kuin on tärkeää, ja anna lukijan värittää loput kuten hän itse mielii. Vaikka sinulla olisi selkeä visio siitä, miltä päähenkilö, hänen hevosensa, koiransa ja talonsa näyttävät ja kuinka viehkeästi hän kävelee aamulla vettä hakemaan, se on sinun käsityksesi. Lukija luo joka tapauksessa erilaisen, omanlaisensa käsityksen, kuvailet sinä miten tarkasti tahansa. Niinpä ei kannata edes yrittää ryhtyä liian tarkaksi. Luota lukijaan ja anna hänen keksiä itse se, mikä ei ole olennaista. Tällä tavoin maailmasta tulee hänelle läheisempi etkä vahingossa astu hänen varpailleen.

----

”Isä sanoi, että viipyy tänä vuonna pidempään”, Taman totesi luostarin kivisillä portailla. Portinvartija avasi heille ovet luostariin ja tuuli muuttui koleaksi ja ummehtuneeksi  sisäilmaksi. Rukoussalin raskaat ovet olivat edelleen kiinni, joten Taman viittasi Isayaa seurakseen nopealle lounaalle huoneeseensa.
    ”Selätettyään kesän lopussa kaksi vuotta jäljittämänsä noidan hän ansaitsi itselleen pidemmän loman”, Taman jatkoi ja hymyili leveästi. ”Vaikka jos minulta kysytään, lomaa täällä asuminen ei ole. Puolet vuodesta on niin kylmää, että on vaarallista pistää nokkansa ulos, ja kesällä sataa ja tuulee. Ei ihme, että pohjolan kansa on kaltaistasi seiväs perseessä seisovaa.”
    ”Etköhän sinäkin pääse etelään aikanasi”, Isaya hymähti. ”Paahtamaan jo ennestään mustan ihosi vieläkin mustemmaksi.”
    Tamanin huone poikkesi Isayan huoneesta melkoisesti. Se oli sisustettu värikkäillä kankailla ja kirkkailla, kirjailluilla tyynyillä. Päreiden tilalla paloivat mausteisen tuoksuiset suitsukkeet. Taman viittasi Isayaa istuutumaan, mutta nuorukainen kieltäytyi. Pohjoisessa vain palvelijat istuivat lattialla, eikä Isaya suostunut hetkeäkään ajattelemaan itseään tavallisen rahvaan tasolla.
    ”Kaipaatko sinä etelään?” Isaya kysyi, kun Taman halkaisi pöydän päällä tarjottimella odottavan leivän kahtia ja ojensi toisen puolen veljelleen. Vasta kun Taman oli itse istunut lattialla odottavalle tyynylle Isaya malttoi kiskoa itselleen jakkaran ja asettua.
    ”En osaa sanoa”, Taman mietti ja kastoi leipänsä laimeaan lihavelliin. ”Minä en muista etelästä paljoa, ja senkin vähän, jonka muistan, haluaisin unohtaa. Muistan, että aurinko on paahtavan kuuma ja öisin on kylmää ja kosteaa. Ja joskus menee kuukausia, ennen kuin sataa kertaakaan. Eläimet ovat erilaisia. Monet ovat myrkyllisiä. Täällä ei tarvitse pelätä hämähäkkejä sen enempää, kuin muurahaisiakaan.”
    ”Olet siis onnellisempi täällä.”
    ”En sanoisi niinkään”, Taman korjasi ja ahmaisi leivästään kerralla puolet. Nuorukainen oli jo nyt kuin kaappi, ja ikä toisi vain lisää hartioita ja pituutta. Muut noviisit olivat alkaneet kutsua Tamania etelän mustaksi karhuksi, eikä Taman pannut moista pahakseen.
    ”Minä kuulun sinne. Se on minun maailmani, kun isän on aika ottaa paikkansa Tuonelassa Kuoleman rinnalla. Kuuman auringon alla minäkin tulen kuolemaan, kun on sen aika. Mieluummin minä tunnen sen maan, jonka alla ruumiini mätänee.”
    ”Sinun mahdollisuutesi koittaa pian”, Isaya huomautti ja laski leipänsä pöydälle. Tamanin kuolemasta puhuminen ei varsinaisesti herättänyt hänen ruokahaluaan. ”Voit liittyä isäsi seuraan jakamaan jumalan oikeutta.”
    ”Niin”, Taman nyökkäsi ja nosti katseensa. Vaaleissa silmissä tuikki lämpö. ”Minä odotan sitä päivää.”
    Isaya ei voinut sanoa odottavansa sitä päivää. Vaikka Jesef oli mahtava mies ja kokenut noidansurmaaja, hän ei voinut olla ajattelematta niitä vaaroja, joihin Taman joutuisi. Niiden vuosien ajan, kun hän oli ollut täällä, Taman oli hänen luotetuin ystävänsä. Hänen veljensä.
    ”Sinä näytät vielä tavallistakin jäykemmältä”, Taman huomasi ja ojensi soppakulhoaan: ”Herra on hyvä vaan ja ottaa, jos kateus kalvaa.”
    ”Pidä soppasi”, Isaya murahti ja Taman veti naureskellen kulhon takaisin.
    ”Sinunkin aikasi tulee”, hän lohdutti ja kastoi taas leipää soppaansa. Tässä lyhyessä ajassa nuori mies oli ehtinyt syödä kulhonsa likimain tyhjäksi.
    ”Sitä en epäile. Mutta sitä epäilen, mitä me kohtaamme. Jos helvetti on puoliksikaan sen kaltainen, mitä tarinat kertovat, millä me voitamme sen? Uskolla ja sisulla?”
    ”Jumalan oikeudella”, Taman vastasi järkähtämättä. ”Epäiletkö sinä jumalasi mahtia?”
”Kätteni voimaa minä epäilen. Ja syytä tälle kaikelle. Ihminen on mätä ja paha. Helvetti on jo täällä. Se asuu rahvaan sielussa yhtä pinttyneenä kuin lika palaneessa pannussa. Isät kääntyvät poikiaan vastaan, äidit hylkäävät lapsensa kipuun ja piinaan. Me taistelemme henkemme uhraten, ja rahvas kiittää meitä valheilla ja syyttää demoneiksi ja lapsentappajiksi.”
    ”Rahvas on typerää”, Taman hymähti ja viskasi tyhjentyneen kulhonsa pöydälle. ”Mutta typeräkään ei ansaitse kuolla. Ja on tässä maailmassa hyvääkin.”
    ”Vähiin käy ennen kuin loppuu”, Isaya huomautti tympeästi.