Bardileiri lähestyy. Infokirjeet ja pajakuvaukset ovat saapuneet, aikataulu ja hinta ovat tiedossa. Kyytikin olisi. Sen sijaan elukoille ei ole löytynyt hoitajaa Hittavaista lukuunottamatta, joten vaikuttaa todennäköiseltä etten ole leirille menossa. Täsä pitäisi eittämättä olla pettynyt, ja jollain tasolla kyllä olenkin. Ennen kaikkea olo tuntuu kuitenkin, niin hassua kuin se onkin, helpottuneelta.
Tunnen ylensä oloni ulkopuoliseksi tuollaisissa tapahtumissa eivätkä bardileirit ole olleet poikkeuksia. Toki siellä on mukavia ihmisiä ja paljon tekemistä (mikäli siis haluaa mennä pajailemaan), mutta siitä huolimatta olen suurimman osan ajasta haikea. En katso kuuluvani joukkoon, ja tähän on moniakin syitä. Yksi syy on edottomasti, etten ole koskaan pitänyt leireistä. En pidä siitä yltiöystävällisestä tavasta, jolla ventovieraat tervehtivät minua. En pidä siitä, että minun on osallistuttava ohjelmaan. Kukaan ei tule pakottamaan, mutta sosiaalinen paine vaatii osallistumista ainakin yhteen yhteiseen tempaukseen tai saat osaksesi kummeksuvia katseita. En varsinkaan pidä tutustumisleikeistä missään muodossa. Yhteiset saunat ovat minulle lähinnä kauhistus, jota välttelen viimeiseen asti. Yhteislaulu ja yhteisleikit eivät iske. Tanssit, naamiaiset, juhlat ja kestit eivät ole minun juttuni. Olen hyvin huumorintajuton, mitä tulee pukeutumiseen. Viihdyn kaikista parhaiten, jos minulla on suuren porukan sisälä pari hyvää ystävää, joiden kanssa voin jutella, ja muuten saan olla täysin rauhassa.
Minusta ihmisillä pitäisi olla vähintään metrin joka suuntaan levittäytyvä lakisääteinen oma tila, jonka sisälle luvatta sattuneita ihmisiä on oikeus tökkiä lyijytäytekynällä kylkiluiden väliin.
Rauha kirjoittaa ja luoda on se, jonka menettäminen minua harmittaa kariutuneissa leirisuunnitelmissa eniten. Neljän karvaisen ja paljon liikuntaa vaativan kakaran yksinhuoltajana elämä kun tuppaa menemään ulkona säässä kuin säässä. Toki olen hyvin pettynyt myös siitä, etten näe hyvää ystävääni.
Yleinen haikeus on vaivannut minua ihan normielämässäkin viime aikoina. Tunnen eristyneeni jonkinlaiseen kuplaan muusta maailmasta. Olen huono ylläpitämään sosiaalisia suhteita, koska tulen itse toimeen huomattavan vähällä sosiaalisella kontaktilla. Siitä huolimatta yritän pitää aktiivista keskusteluyhteyttä auki läheisimpiin ystäviini. Viime aikoina tämä ei kuitenkaan ole tuottanut tulosta ja huomaan yhä useammin olevani iltaisin yksin. Fyysisesti yksinäisyys ei ole koskan minua häirinnyt, mutta olen tottunut netin kautta vaihtamaan sanasia ystävieni kanssa päivittäin. Paitsi nyt viime aikoina, jolloin kaikki tuntuvat äkkiä löytäneen elämän jostain muualta. Erinomaisen hyvä asia tämä toki on heidän kannaltaan. Löydän silti itseni yhä useammin haikeana toljottamasta tyhjää kontaktilistaa ja pohtimasta, missä kohtaa nyt taas meni vikaan. Kenties valitan liikaa. Kenties pitäisi omaksua suomalaisen melankolisuuden sijaan etelämaalaisten postiivinen ja hymyileväinen elämänasenne ja tarpoa eteenpäin naama virneessä silloinkin, kun pää on kainalossa ja kaikki toiveet sen kiinnittämisestä takaisin voi hylätä.
Minusta tuntuu, että vietän tämän pääsiäisen kotona perheeni kanssa. Tai ainakin menen käymään siellä, jos en nyt koko pääsiäistä hillu vanhempien nurkissa. Kuljen ulkona, keskityn perheeseen, eläimiin ja kirjoittamiseen. Piirrän. Otan valokuvia, vaikka olen siinä melko toivoton tapaus. Annan heidän nauttia leiristä, jotka sinne pääsevät.
Tai voihan olla, että käy tuuri ja pääsen sinne itsekin. Tässä tapauksessa tosin menisin mielelläni vain pariksi päiväksi. Tällä tavoin saan itse sekä tavata ystävääni että viettää perhepääsiäistä, ja leirillä alusta loppuun olevat pääsevät nauttimaan leiristä ilma, että heidän tarvitsee tuntea huonoa omaatuntoa viihtymättömyydestäni. Se kun ei le heidän vikansa.
Lumi voisi sulaa jo. Julistan tästä lähin vihavani jokaista maahan leijailevaa uuta hiutaletta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti