Bardileiri lähestyy. Infokirjeet ja pajakuvaukset ovat saapuneet, aikataulu ja hinta ovat tiedossa. Kyytikin olisi. Sen sijaan elukoille ei ole löytynyt hoitajaa Hittavaista lukuunottamatta, joten vaikuttaa todennäköiseltä etten ole leirille menossa. Täsä pitäisi eittämättä olla pettynyt, ja jollain tasolla kyllä olenkin. Ennen kaikkea olo tuntuu kuitenkin, niin hassua kuin se onkin, helpottuneelta.
Tunnen ylensä oloni ulkopuoliseksi tuollaisissa tapahtumissa eivätkä bardileirit ole olleet poikkeuksia. Toki siellä on mukavia ihmisiä ja paljon tekemistä (mikäli siis haluaa mennä pajailemaan), mutta siitä huolimatta olen suurimman osan ajasta haikea. En katso kuuluvani joukkoon, ja tähän on moniakin syitä. Yksi syy on edottomasti, etten ole koskaan pitänyt leireistä. En pidä siitä yltiöystävällisestä tavasta, jolla ventovieraat tervehtivät minua. En pidä siitä, että minun on osallistuttava ohjelmaan. Kukaan ei tule pakottamaan, mutta sosiaalinen paine vaatii osallistumista ainakin yhteen yhteiseen tempaukseen tai saat osaksesi kummeksuvia katseita. En varsinkaan pidä tutustumisleikeistä missään muodossa. Yhteiset saunat ovat minulle lähinnä kauhistus, jota välttelen viimeiseen asti. Yhteislaulu ja yhteisleikit eivät iske. Tanssit, naamiaiset, juhlat ja kestit eivät ole minun juttuni. Olen hyvin huumorintajuton, mitä tulee pukeutumiseen. Viihdyn kaikista parhaiten, jos minulla on suuren porukan sisälä pari hyvää ystävää, joiden kanssa voin jutella, ja muuten saan olla täysin rauhassa.
Minusta ihmisillä pitäisi olla vähintään metrin joka suuntaan levittäytyvä lakisääteinen oma tila, jonka sisälle luvatta sattuneita ihmisiä on oikeus tökkiä lyijytäytekynällä kylkiluiden väliin.
Rauha kirjoittaa ja luoda on se, jonka menettäminen minua harmittaa kariutuneissa leirisuunnitelmissa eniten. Neljän karvaisen ja paljon liikuntaa vaativan kakaran yksinhuoltajana elämä kun tuppaa menemään ulkona säässä kuin säässä. Toki olen hyvin pettynyt myös siitä, etten näe hyvää ystävääni.
Yleinen haikeus on vaivannut minua ihan normielämässäkin viime aikoina. Tunnen eristyneeni jonkinlaiseen kuplaan muusta maailmasta. Olen huono ylläpitämään sosiaalisia suhteita, koska tulen itse toimeen huomattavan vähällä sosiaalisella kontaktilla. Siitä huolimatta yritän pitää aktiivista keskusteluyhteyttä auki läheisimpiin ystäviini. Viime aikoina tämä ei kuitenkaan ole tuottanut tulosta ja huomaan yhä useammin olevani iltaisin yksin. Fyysisesti yksinäisyys ei ole koskan minua häirinnyt, mutta olen tottunut netin kautta vaihtamaan sanasia ystävieni kanssa päivittäin. Paitsi nyt viime aikoina, jolloin kaikki tuntuvat äkkiä löytäneen elämän jostain muualta. Erinomaisen hyvä asia tämä toki on heidän kannaltaan. Löydän silti itseni yhä useammin haikeana toljottamasta tyhjää kontaktilistaa ja pohtimasta, missä kohtaa nyt taas meni vikaan. Kenties valitan liikaa. Kenties pitäisi omaksua suomalaisen melankolisuuden sijaan etelämaalaisten postiivinen ja hymyileväinen elämänasenne ja tarpoa eteenpäin naama virneessä silloinkin, kun pää on kainalossa ja kaikki toiveet sen kiinnittämisestä takaisin voi hylätä.
Minusta tuntuu, että vietän tämän pääsiäisen kotona perheeni kanssa. Tai ainakin menen käymään siellä, jos en nyt koko pääsiäistä hillu vanhempien nurkissa. Kuljen ulkona, keskityn perheeseen, eläimiin ja kirjoittamiseen. Piirrän. Otan valokuvia, vaikka olen siinä melko toivoton tapaus. Annan heidän nauttia leiristä, jotka sinne pääsevät.
Tai voihan olla, että käy tuuri ja pääsen sinne itsekin. Tässä tapauksessa tosin menisin mielelläni vain pariksi päiväksi. Tällä tavoin saan itse sekä tavata ystävääni että viettää perhepääsiäistä, ja leirillä alusta loppuun olevat pääsevät nauttimaan leiristä ilma, että heidän tarvitsee tuntea huonoa omaatuntoa viihtymättömyydestäni. Se kun ei le heidän vikansa.
Lumi voisi sulaa jo. Julistan tästä lähin vihavani jokaista maahan leijailevaa uuta hiutaletta.
tiistai 12. maaliskuuta 2013
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Hyvä paha kuvailu
Kuvailu alkaa ja lukijaan iskee epätoivo. Puoli sivua eteenpäin, se jatkuu edelleen. Lopulta on pakko hypätä kaksi sivua ja kurkata, ollaanko kohtauksessa kenties jo edetty johonkin.
Suurin osa fantasiakirjallisuudesta kärsii liiallisesta kuvailusta. Kaikki pyritään kuvaamaan mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti, varsinkin kun kuvaillaan hahmoja. Ehdottomia, subjektiivisia adjektiiveja (hyvä, paha, ruma, kaunis tms.) käytetään runsaasti ja yleensä henkilön tarkoitusperien puhtaus onkin suoraan verrannollinen hänen ulkonäköönsä. Perinteisen fantasiasankarin kannattaisikin valita joukkoonsa vain kauniita naisia ja ystävällisen näköisiä miehiä. Koukkunokka, kellertävät hampaat ja pienet silmät, arvet tai vaihtoehtoisesti näätämäisen komea olemus kuuluvat listaan, jota kannattaa vältellä kuin ruttoa. Sellaiset ihmiset pettävät sinut aina, pahimmillaan useamman kerran. Jos sinulla on sukulaisia, joilla esiintyy jokin edellämainituista piirteistä, älä vaan halaa heitä. Puukkoa tulee mahaan sillä sekunnilla.
Kuvailu on taiteenlaji, ja siinä pätee sama kuin monessa muussakin; vähemmän on enemmän. Tai ehkö pikemminkin, vähemmän turhaa kuvailua on enemmän.
Jotkut asiat vain PITÄÄ kuvailla. Sellaiset asiat ovat juonen kannalta tärkeitä. Vihollissuvun vaakuna, kuninkaan sinetti, isältä perintönä saatu seinäryijy. Hyvin harvan hahmon, edes päähenkilön, ulkoisella olemuksella sen sijaan on paljoakaan väliä. Heillä voi olla tärkeitä ulkonäköpiirteitä, jotka on syytä kuvailla tarkasti, heidän olemuksestaankin on hyvä sanoa pari sanaa, mutta hyvin seikkaperäinen selostus ulkonäöstä on yksinkertaisesti turhuutta. Annan kaksi esimerkkiä.
Mylläri oli lihava, lähestulkoon kaksimetrinen mies. Ovesta kulkiessaan hän joutuisi takuulla kumartelemaan. Ruskeat hiukset oli nyhdetty epäsiististi, mutta eittämättä käytännöllisesti lyhyiksi. Nenä oli leveä ja nenänvarsi voimakas. Tummien kulmien alta loistivat kiivaat silmät, mutta kovuutta pehmensi leveä hymy.
Mylläri oli joka suhteessa valtava mies. Ovesta kulkiessaan hän joutuisi takuulla kumartelemaan. Karskia ja kovaa työmiehen ulkomuotoa pehmensi leveä hymy.
Kumpikin kertoo meille miehestä olennaisen; hän on iso, kovan näköinen mutta hymyilee. Ensimmäisessä panostetaan kuvailemaan, toisessa luotetaan muutamaan adjektiiviin ja siihen tuntuun, jonka ne hahmosta rakentavat. Loppu jätetään lukijalle. Hän saa täyttää tyhjät aukot kuinka mielii, ja moni meistä tekee sen automaattisesti edes sitä huomaamatta. Kun mielikuvitukselle annetaan tilaa, se yleensä stimuloituu toimimaan. Väitän, että maailmasta voi jopa tulla lukijalle läheisempi, kun hänen annetaan itse rakentaa tarina loppuun. Kirjailijan tarkoitus on antaa hänelle raamit. Vähän niinkuin värityskirja tarjoaa lapsille mustalla rajatun kuvan, jonka jokainen saa viimeistellä haluamillaan väreillä.
Niukankin kuvailun kompastuskivi ovat subjektiiviset adjektiivit, jotka kuvaavat mielipidettä. On erittäin riskaabelia kuvailla hahmoa kauniiksi tai rumaksi, ellei kyse ole jostain ääripään tapauksesta. Pahimmassa tapauksessa kirjailijan mielipide on pahasti ristiriidassa lukijan mielipiteen kanssa ja se aikaansaa lukijassa harmistusta. Subjektiivisia adjektiiveja tulisikin käyttää harkiten ja harvoin.
Rakastan lukea Lovecraftin novelleja, mutta lukiessa hypin aina yli arkkitehtuuriselostukset. Lovecraftilla on paha tapa kuvailla jokainen holvikaari ja sisäänkulku erittäin yksityiskohtaisesti. Joissakin kohtauksissa tarkka kuvailu ympäristöstä onkin tarpeen; esimerkiksi saavuttaessa ensimmäistä kertaa muinaisille raunioille lukija odottaa jonkinlaista sanoin maalattua kivaa ympäristöstä. Ongelmaksi liika ympäristön kuvailu nousee, jos sitä harrastetaan vain kuvailun takia (jokainen asia kuvaillaan, vaikkei sillä olisikaan merkitystä tunnelmanrakentamisen kanssa) tai jos kuvailu keskeyttää jotain (takaa-ajokohtauksen ollessa käynnissä kukaan tuskin kaipaa seikkaperäistä selotusta siitä, millaista sammalta vanhan viemärin seinässä kasvaa).
Toisaalta, myös liian vähäinen ympäristön kuvailu voi olla ongelma. Mikäli ympäristöllä on jokin selvä merkitys kohtauksessa, kuvaile sitä juuri niin paljon, kuin sitä on syytä kuvailla. Älä yhtään vähempää äläkä yhtään enempää.
Hahmon ja ympäristön kuvailun lisäksi erityisesti fantasiakirjat syyllistytvät myös aivan liian yksityiskohtaiseen yleiskuvailuun. En koskaan pitänyt Ajan Pyörä-kirjasarjasta, mutta hyvän ystäväni luona lueskelin aina silloin tällöin sattumanvaraisia sivuja. Muistan kohtauksen, jossa päähenkilö on kapakassa ja hänen on tarkoitus nostaa tuoppi huulilleen. Ympäristöä, huonetta, tuoppia, hahmoa ja toiminnan tapaa kuvaillaan yhteensä kaksi sivua. Kaksi. Mikään syy ei ole kyllin hyvä, jotta pelkkää tuopin nostamista olisi kuvailtava kaksi sivua.
Veljeni sanoi minulle joskus, että lukijaa on käsiteltävä kuin idioottia. Hänelle on selitettävä kaikki yksinkertaisesti, välttäen liikaa puhumista mutta toisaalta luottamatta myös liikaa hänen käsityskykyynsä. Pidän tätä erinomaisena neuvona.
Kuvaile juuri sen verran, kuin on tärkeää, ja anna lukijan värittää loput kuten hän itse mielii. Vaikka sinulla olisi selkeä visio siitä, miltä päähenkilö, hänen hevosensa, koiransa ja talonsa näyttävät ja kuinka viehkeästi hän kävelee aamulla vettä hakemaan, se on sinun käsityksesi. Lukija luo joka tapauksessa erilaisen, omanlaisensa käsityksen, kuvailet sinä miten tarkasti tahansa. Niinpä ei kannata edes yrittää ryhtyä liian tarkaksi. Luota lukijaan ja anna hänen keksiä itse se, mikä ei ole olennaista. Tällä tavoin maailmasta tulee hänelle läheisempi etkä vahingossa astu hänen varpailleen.
----
”Isä sanoi, että viipyy tänä vuonna pidempään”, Taman totesi luostarin kivisillä portailla. Portinvartija avasi heille ovet luostariin ja tuuli muuttui koleaksi ja ummehtuneeksi sisäilmaksi. Rukoussalin raskaat ovet olivat edelleen kiinni, joten Taman viittasi Isayaa seurakseen nopealle lounaalle huoneeseensa.
”Selätettyään kesän lopussa kaksi vuotta jäljittämänsä noidan hän ansaitsi itselleen pidemmän loman”, Taman jatkoi ja hymyili leveästi. ”Vaikka jos minulta kysytään, lomaa täällä asuminen ei ole. Puolet vuodesta on niin kylmää, että on vaarallista pistää nokkansa ulos, ja kesällä sataa ja tuulee. Ei ihme, että pohjolan kansa on kaltaistasi seiväs perseessä seisovaa.”
”Etköhän sinäkin pääse etelään aikanasi”, Isaya hymähti. ”Paahtamaan jo ennestään mustan ihosi vieläkin mustemmaksi.”
Tamanin huone poikkesi Isayan huoneesta melkoisesti. Se oli sisustettu värikkäillä kankailla ja kirkkailla, kirjailluilla tyynyillä. Päreiden tilalla paloivat mausteisen tuoksuiset suitsukkeet. Taman viittasi Isayaa istuutumaan, mutta nuorukainen kieltäytyi. Pohjoisessa vain palvelijat istuivat lattialla, eikä Isaya suostunut hetkeäkään ajattelemaan itseään tavallisen rahvaan tasolla.
”Kaipaatko sinä etelään?” Isaya kysyi, kun Taman halkaisi pöydän päällä tarjottimella odottavan leivän kahtia ja ojensi toisen puolen veljelleen. Vasta kun Taman oli itse istunut lattialla odottavalle tyynylle Isaya malttoi kiskoa itselleen jakkaran ja asettua.
”En osaa sanoa”, Taman mietti ja kastoi leipänsä laimeaan lihavelliin. ”Minä en muista etelästä paljoa, ja senkin vähän, jonka muistan, haluaisin unohtaa. Muistan, että aurinko on paahtavan kuuma ja öisin on kylmää ja kosteaa. Ja joskus menee kuukausia, ennen kuin sataa kertaakaan. Eläimet ovat erilaisia. Monet ovat myrkyllisiä. Täällä ei tarvitse pelätä hämähäkkejä sen enempää, kuin muurahaisiakaan.”
”Olet siis onnellisempi täällä.”
”En sanoisi niinkään”, Taman korjasi ja ahmaisi leivästään kerralla puolet. Nuorukainen oli jo nyt kuin kaappi, ja ikä toisi vain lisää hartioita ja pituutta. Muut noviisit olivat alkaneet kutsua Tamania etelän mustaksi karhuksi, eikä Taman pannut moista pahakseen.
”Minä kuulun sinne. Se on minun maailmani, kun isän on aika ottaa paikkansa Tuonelassa Kuoleman rinnalla. Kuuman auringon alla minäkin tulen kuolemaan, kun on sen aika. Mieluummin minä tunnen sen maan, jonka alla ruumiini mätänee.”
”Sinun mahdollisuutesi koittaa pian”, Isaya huomautti ja laski leipänsä pöydälle. Tamanin kuolemasta puhuminen ei varsinaisesti herättänyt hänen ruokahaluaan. ”Voit liittyä isäsi seuraan jakamaan jumalan oikeutta.”
”Niin”, Taman nyökkäsi ja nosti katseensa. Vaaleissa silmissä tuikki lämpö. ”Minä odotan sitä päivää.”
Isaya ei voinut sanoa odottavansa sitä päivää. Vaikka Jesef oli mahtava mies ja kokenut noidansurmaaja, hän ei voinut olla ajattelematta niitä vaaroja, joihin Taman joutuisi. Niiden vuosien ajan, kun hän oli ollut täällä, Taman oli hänen luotetuin ystävänsä. Hänen veljensä.
”Sinä näytät vielä tavallistakin jäykemmältä”, Taman huomasi ja ojensi soppakulhoaan: ”Herra on hyvä vaan ja ottaa, jos kateus kalvaa.”
”Pidä soppasi”, Isaya murahti ja Taman veti naureskellen kulhon takaisin.
”Sinunkin aikasi tulee”, hän lohdutti ja kastoi taas leipää soppaansa. Tässä lyhyessä ajassa nuori mies oli ehtinyt syödä kulhonsa likimain tyhjäksi.
”Sitä en epäile. Mutta sitä epäilen, mitä me kohtaamme. Jos helvetti on puoliksikaan sen kaltainen, mitä tarinat kertovat, millä me voitamme sen? Uskolla ja sisulla?”
”Jumalan oikeudella”, Taman vastasi järkähtämättä. ”Epäiletkö sinä jumalasi mahtia?”
”Kätteni voimaa minä epäilen. Ja syytä tälle kaikelle. Ihminen on mätä ja paha. Helvetti on jo täällä. Se asuu rahvaan sielussa yhtä pinttyneenä kuin lika palaneessa pannussa. Isät kääntyvät poikiaan vastaan, äidit hylkäävät lapsensa kipuun ja piinaan. Me taistelemme henkemme uhraten, ja rahvas kiittää meitä valheilla ja syyttää demoneiksi ja lapsentappajiksi.”
”Rahvas on typerää”, Taman hymähti ja viskasi tyhjentyneen kulhonsa pöydälle. ”Mutta typeräkään ei ansaitse kuolla. Ja on tässä maailmassa hyvääkin.”
”Vähiin käy ennen kuin loppuu”, Isaya huomautti tympeästi.
Suurin osa fantasiakirjallisuudesta kärsii liiallisesta kuvailusta. Kaikki pyritään kuvaamaan mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti, varsinkin kun kuvaillaan hahmoja. Ehdottomia, subjektiivisia adjektiiveja (hyvä, paha, ruma, kaunis tms.) käytetään runsaasti ja yleensä henkilön tarkoitusperien puhtaus onkin suoraan verrannollinen hänen ulkonäköönsä. Perinteisen fantasiasankarin kannattaisikin valita joukkoonsa vain kauniita naisia ja ystävällisen näköisiä miehiä. Koukkunokka, kellertävät hampaat ja pienet silmät, arvet tai vaihtoehtoisesti näätämäisen komea olemus kuuluvat listaan, jota kannattaa vältellä kuin ruttoa. Sellaiset ihmiset pettävät sinut aina, pahimmillaan useamman kerran. Jos sinulla on sukulaisia, joilla esiintyy jokin edellämainituista piirteistä, älä vaan halaa heitä. Puukkoa tulee mahaan sillä sekunnilla.
Kuvailu on taiteenlaji, ja siinä pätee sama kuin monessa muussakin; vähemmän on enemmän. Tai ehkö pikemminkin, vähemmän turhaa kuvailua on enemmän.
Jotkut asiat vain PITÄÄ kuvailla. Sellaiset asiat ovat juonen kannalta tärkeitä. Vihollissuvun vaakuna, kuninkaan sinetti, isältä perintönä saatu seinäryijy. Hyvin harvan hahmon, edes päähenkilön, ulkoisella olemuksella sen sijaan on paljoakaan väliä. Heillä voi olla tärkeitä ulkonäköpiirteitä, jotka on syytä kuvailla tarkasti, heidän olemuksestaankin on hyvä sanoa pari sanaa, mutta hyvin seikkaperäinen selostus ulkonäöstä on yksinkertaisesti turhuutta. Annan kaksi esimerkkiä.
Mylläri oli lihava, lähestulkoon kaksimetrinen mies. Ovesta kulkiessaan hän joutuisi takuulla kumartelemaan. Ruskeat hiukset oli nyhdetty epäsiististi, mutta eittämättä käytännöllisesti lyhyiksi. Nenä oli leveä ja nenänvarsi voimakas. Tummien kulmien alta loistivat kiivaat silmät, mutta kovuutta pehmensi leveä hymy.
Mylläri oli joka suhteessa valtava mies. Ovesta kulkiessaan hän joutuisi takuulla kumartelemaan. Karskia ja kovaa työmiehen ulkomuotoa pehmensi leveä hymy.
Kumpikin kertoo meille miehestä olennaisen; hän on iso, kovan näköinen mutta hymyilee. Ensimmäisessä panostetaan kuvailemaan, toisessa luotetaan muutamaan adjektiiviin ja siihen tuntuun, jonka ne hahmosta rakentavat. Loppu jätetään lukijalle. Hän saa täyttää tyhjät aukot kuinka mielii, ja moni meistä tekee sen automaattisesti edes sitä huomaamatta. Kun mielikuvitukselle annetaan tilaa, se yleensä stimuloituu toimimaan. Väitän, että maailmasta voi jopa tulla lukijalle läheisempi, kun hänen annetaan itse rakentaa tarina loppuun. Kirjailijan tarkoitus on antaa hänelle raamit. Vähän niinkuin värityskirja tarjoaa lapsille mustalla rajatun kuvan, jonka jokainen saa viimeistellä haluamillaan väreillä.
Niukankin kuvailun kompastuskivi ovat subjektiiviset adjektiivit, jotka kuvaavat mielipidettä. On erittäin riskaabelia kuvailla hahmoa kauniiksi tai rumaksi, ellei kyse ole jostain ääripään tapauksesta. Pahimmassa tapauksessa kirjailijan mielipide on pahasti ristiriidassa lukijan mielipiteen kanssa ja se aikaansaa lukijassa harmistusta. Subjektiivisia adjektiiveja tulisikin käyttää harkiten ja harvoin.
Rakastan lukea Lovecraftin novelleja, mutta lukiessa hypin aina yli arkkitehtuuriselostukset. Lovecraftilla on paha tapa kuvailla jokainen holvikaari ja sisäänkulku erittäin yksityiskohtaisesti. Joissakin kohtauksissa tarkka kuvailu ympäristöstä onkin tarpeen; esimerkiksi saavuttaessa ensimmäistä kertaa muinaisille raunioille lukija odottaa jonkinlaista sanoin maalattua kivaa ympäristöstä. Ongelmaksi liika ympäristön kuvailu nousee, jos sitä harrastetaan vain kuvailun takia (jokainen asia kuvaillaan, vaikkei sillä olisikaan merkitystä tunnelmanrakentamisen kanssa) tai jos kuvailu keskeyttää jotain (takaa-ajokohtauksen ollessa käynnissä kukaan tuskin kaipaa seikkaperäistä selotusta siitä, millaista sammalta vanhan viemärin seinässä kasvaa).
Toisaalta, myös liian vähäinen ympäristön kuvailu voi olla ongelma. Mikäli ympäristöllä on jokin selvä merkitys kohtauksessa, kuvaile sitä juuri niin paljon, kuin sitä on syytä kuvailla. Älä yhtään vähempää äläkä yhtään enempää.
Hahmon ja ympäristön kuvailun lisäksi erityisesti fantasiakirjat syyllistytvät myös aivan liian yksityiskohtaiseen yleiskuvailuun. En koskaan pitänyt Ajan Pyörä-kirjasarjasta, mutta hyvän ystäväni luona lueskelin aina silloin tällöin sattumanvaraisia sivuja. Muistan kohtauksen, jossa päähenkilö on kapakassa ja hänen on tarkoitus nostaa tuoppi huulilleen. Ympäristöä, huonetta, tuoppia, hahmoa ja toiminnan tapaa kuvaillaan yhteensä kaksi sivua. Kaksi. Mikään syy ei ole kyllin hyvä, jotta pelkkää tuopin nostamista olisi kuvailtava kaksi sivua.
Veljeni sanoi minulle joskus, että lukijaa on käsiteltävä kuin idioottia. Hänelle on selitettävä kaikki yksinkertaisesti, välttäen liikaa puhumista mutta toisaalta luottamatta myös liikaa hänen käsityskykyynsä. Pidän tätä erinomaisena neuvona.
Kuvaile juuri sen verran, kuin on tärkeää, ja anna lukijan värittää loput kuten hän itse mielii. Vaikka sinulla olisi selkeä visio siitä, miltä päähenkilö, hänen hevosensa, koiransa ja talonsa näyttävät ja kuinka viehkeästi hän kävelee aamulla vettä hakemaan, se on sinun käsityksesi. Lukija luo joka tapauksessa erilaisen, omanlaisensa käsityksen, kuvailet sinä miten tarkasti tahansa. Niinpä ei kannata edes yrittää ryhtyä liian tarkaksi. Luota lukijaan ja anna hänen keksiä itse se, mikä ei ole olennaista. Tällä tavoin maailmasta tulee hänelle läheisempi etkä vahingossa astu hänen varpailleen.
----
”Isä sanoi, että viipyy tänä vuonna pidempään”, Taman totesi luostarin kivisillä portailla. Portinvartija avasi heille ovet luostariin ja tuuli muuttui koleaksi ja ummehtuneeksi sisäilmaksi. Rukoussalin raskaat ovet olivat edelleen kiinni, joten Taman viittasi Isayaa seurakseen nopealle lounaalle huoneeseensa.
”Selätettyään kesän lopussa kaksi vuotta jäljittämänsä noidan hän ansaitsi itselleen pidemmän loman”, Taman jatkoi ja hymyili leveästi. ”Vaikka jos minulta kysytään, lomaa täällä asuminen ei ole. Puolet vuodesta on niin kylmää, että on vaarallista pistää nokkansa ulos, ja kesällä sataa ja tuulee. Ei ihme, että pohjolan kansa on kaltaistasi seiväs perseessä seisovaa.”
”Etköhän sinäkin pääse etelään aikanasi”, Isaya hymähti. ”Paahtamaan jo ennestään mustan ihosi vieläkin mustemmaksi.”
Tamanin huone poikkesi Isayan huoneesta melkoisesti. Se oli sisustettu värikkäillä kankailla ja kirkkailla, kirjailluilla tyynyillä. Päreiden tilalla paloivat mausteisen tuoksuiset suitsukkeet. Taman viittasi Isayaa istuutumaan, mutta nuorukainen kieltäytyi. Pohjoisessa vain palvelijat istuivat lattialla, eikä Isaya suostunut hetkeäkään ajattelemaan itseään tavallisen rahvaan tasolla.
”Kaipaatko sinä etelään?” Isaya kysyi, kun Taman halkaisi pöydän päällä tarjottimella odottavan leivän kahtia ja ojensi toisen puolen veljelleen. Vasta kun Taman oli itse istunut lattialla odottavalle tyynylle Isaya malttoi kiskoa itselleen jakkaran ja asettua.
”En osaa sanoa”, Taman mietti ja kastoi leipänsä laimeaan lihavelliin. ”Minä en muista etelästä paljoa, ja senkin vähän, jonka muistan, haluaisin unohtaa. Muistan, että aurinko on paahtavan kuuma ja öisin on kylmää ja kosteaa. Ja joskus menee kuukausia, ennen kuin sataa kertaakaan. Eläimet ovat erilaisia. Monet ovat myrkyllisiä. Täällä ei tarvitse pelätä hämähäkkejä sen enempää, kuin muurahaisiakaan.”
”Olet siis onnellisempi täällä.”
”En sanoisi niinkään”, Taman korjasi ja ahmaisi leivästään kerralla puolet. Nuorukainen oli jo nyt kuin kaappi, ja ikä toisi vain lisää hartioita ja pituutta. Muut noviisit olivat alkaneet kutsua Tamania etelän mustaksi karhuksi, eikä Taman pannut moista pahakseen.
”Minä kuulun sinne. Se on minun maailmani, kun isän on aika ottaa paikkansa Tuonelassa Kuoleman rinnalla. Kuuman auringon alla minäkin tulen kuolemaan, kun on sen aika. Mieluummin minä tunnen sen maan, jonka alla ruumiini mätänee.”
”Sinun mahdollisuutesi koittaa pian”, Isaya huomautti ja laski leipänsä pöydälle. Tamanin kuolemasta puhuminen ei varsinaisesti herättänyt hänen ruokahaluaan. ”Voit liittyä isäsi seuraan jakamaan jumalan oikeutta.”
”Niin”, Taman nyökkäsi ja nosti katseensa. Vaaleissa silmissä tuikki lämpö. ”Minä odotan sitä päivää.”
Isaya ei voinut sanoa odottavansa sitä päivää. Vaikka Jesef oli mahtava mies ja kokenut noidansurmaaja, hän ei voinut olla ajattelematta niitä vaaroja, joihin Taman joutuisi. Niiden vuosien ajan, kun hän oli ollut täällä, Taman oli hänen luotetuin ystävänsä. Hänen veljensä.
”Sinä näytät vielä tavallistakin jäykemmältä”, Taman huomasi ja ojensi soppakulhoaan: ”Herra on hyvä vaan ja ottaa, jos kateus kalvaa.”
”Pidä soppasi”, Isaya murahti ja Taman veti naureskellen kulhon takaisin.
”Sinunkin aikasi tulee”, hän lohdutti ja kastoi taas leipää soppaansa. Tässä lyhyessä ajassa nuori mies oli ehtinyt syödä kulhonsa likimain tyhjäksi.
”Sitä en epäile. Mutta sitä epäilen, mitä me kohtaamme. Jos helvetti on puoliksikaan sen kaltainen, mitä tarinat kertovat, millä me voitamme sen? Uskolla ja sisulla?”
”Jumalan oikeudella”, Taman vastasi järkähtämättä. ”Epäiletkö sinä jumalasi mahtia?”
”Kätteni voimaa minä epäilen. Ja syytä tälle kaikelle. Ihminen on mätä ja paha. Helvetti on jo täällä. Se asuu rahvaan sielussa yhtä pinttyneenä kuin lika palaneessa pannussa. Isät kääntyvät poikiaan vastaan, äidit hylkäävät lapsensa kipuun ja piinaan. Me taistelemme henkemme uhraten, ja rahvas kiittää meitä valheilla ja syyttää demoneiksi ja lapsentappajiksi.”
”Rahvas on typerää”, Taman hymähti ja viskasi tyhjentyneen kulhonsa pöydälle. ”Mutta typeräkään ei ansaitse kuolla. Ja on tässä maailmassa hyvääkin.”
”Vähiin käy ennen kuin loppuu”, Isaya huomautti tympeästi.
perjantai 22. helmikuuta 2013
Liisterihaaste
Liebster Blog -palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.
Kiertopalkinnon säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Sain haasteen PikseliKana-blogista, joten suurkiitos hänelle siis.
2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
Linkitän siskokullan, muut saavat napata haasteen jos haluavat.
3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.
Antakoot jos haluaa.
Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:
Koirat ja Hittavainen, kirjoittaminen, onnistuneet juoksulenkit lämpöisessä kesäsäässä koirien kanssa, valoisat kesäyöt, onnistunut piirustus.
Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
Uni, musiikki, haaveilu, koirat, Hittavainen
Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:
Viisi kaikkien aikojen suosikkilaujalaa/-yhtyettä:
Minulla on laaja musiikkimaku ja saatan pitää yksittäisistä kappaleista vaikka yhtyeen tuotanto ei muuten kiinnostaisi paskan vertaa. Muutama suosikki minulta kuitenkin löytyy.
Viisi lempiruokaasi:
Hmm. Minulla on ruoalla on aina ollut se suhde, että syön pysyäkseni elossa. Hyviä ruokia ovat kuitenkin mm. äidin lasagne, Luvian Pizzerian Pitakebab, hyvä caesar-salaatti (sinne ei sitte jumalaita heitetä mitään saatanan oliiveja), grilliliha ja grillattu kana. Pidän enemmän vähän kuivasta kanasta ja inhoankin tilata kanaa ravintoloissa, koska kana on siellä "mehukasta". Eli ärsyttävän vetistä. Kanan kuuluu olla kuivaa.
Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:
Skotlanti, Afrikan savanni... öääh... tämä kysymys on vaikea, koska en ole matkailuihmisiä enkä oikeastaan suuremmin nauti matkustelun ajatuksesta. Kenties voisin vielä lisätä Tokion, haluaisin nähdä miten helvetin iso se oikein on. Uusi-Seelanti on kaunis maa ja kenties haluaisin pistäytyä Venäjällä.
Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
Hiljainen, syrjäänvetäytyä, eläinrakas, kunniantuntoinen, kenties joissakin asioissa myös ehdoton.
Viisi asiaa, joista unelmoit:
Lottovoitto. Frettikaveri Hittikselle. Isompi kämppä. Isompi piha. Oman kirjan julkaiseminen.
Viisi elämänohjetta, jotka haluaisit jakaa kaikkien kanssa:
Elämänohjeiden kysyminen minulta on kovin vastuutonta.
Kiertopalkinnon säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Sain haasteen PikseliKana-blogista, joten suurkiitos hänelle siis.
2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
Linkitän siskokullan, muut saavat napata haasteen jos haluavat.
3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.
Antakoot jos haluaa.
Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:
Koirat ja Hittavainen, kirjoittaminen, onnistuneet juoksulenkit lämpöisessä kesäsäässä koirien kanssa, valoisat kesäyöt, onnistunut piirustus.
Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
Uni, musiikki, haaveilu, koirat, Hittavainen
Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:
- Miekkani Laulaa. Kyseessä on nuortenkirja ja suosittelen sitä juuri siksi, että kaikkien nuortenkirjojen pitäisi olla tällaisia ja juuri tätä pitää suositella, jos joku haluaa lukea nuortenkirjan ja kysyy teiltä vinkkiä. Ei se nyt mikään taideteos ole, mutta nuortenkirjojen aatelia.
- Taru Sormusten Herrasta-trilogia. Tätä ei varmaan tarvitse edes selittää. Okei, sisältää kolme kirjaa, mutta ei se mitään.
- Robin Hobbin Salamurhaaja-trilogia. Laatua joka suhteessa. Taas sisältää kolme kirjaa, mutta typerää se olisi yksitellen alkaa lättiä kirjojen nimiä tähän.
- Tuomion Prikaati Weissiltä ja Hickmanilta. W&H kirjoittaa yleensä liian kliseisesti makuuni, mutta Tuomion Prikaati ja jatkokirjansa Drakolaisjuonia ovat erinomaista settiä.
- Richard III, Shakespeare. Yksi suosikkiteokseni kautta aikain. Mustaa huumoria sisältävä kirja miehestä, joka päättää olla yhtä ruma sisältä kuin on ulkoakin.
Viisi kaikkien aikojen suosikkilaujalaa/-yhtyettä:
Minulla on laaja musiikkimaku ja saatan pitää yksittäisistä kappaleista vaikka yhtyeen tuotanto ei muuten kiinnostaisi paskan vertaa. Muutama suosikki minulta kuitenkin löytyy.
- Rammstein. Toinen niistä yhtyeistä, joita voin sanoa ihailevani.
- Manowar. Iskee aina.
- Two Steps From Hell. Kenties tätä ei voi oikein sanoa yhtyeeksi, mutta kokoonpano se on joka tapauksessa.
- Hans Zimmer, elävä legenda.
- Thomas Bergersen, toinen elävä legenda.
Viisi lempiruokaasi:
Hmm. Minulla on ruoalla on aina ollut se suhde, että syön pysyäkseni elossa. Hyviä ruokia ovat kuitenkin mm. äidin lasagne, Luvian Pizzerian Pitakebab, hyvä caesar-salaatti (sinne ei sitte jumalaita heitetä mitään saatanan oliiveja), grilliliha ja grillattu kana. Pidän enemmän vähän kuivasta kanasta ja inhoankin tilata kanaa ravintoloissa, koska kana on siellä "mehukasta". Eli ärsyttävän vetistä. Kanan kuuluu olla kuivaa.
Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:
Skotlanti, Afrikan savanni... öääh... tämä kysymys on vaikea, koska en ole matkailuihmisiä enkä oikeastaan suuremmin nauti matkustelun ajatuksesta. Kenties voisin vielä lisätä Tokion, haluaisin nähdä miten helvetin iso se oikein on. Uusi-Seelanti on kaunis maa ja kenties haluaisin pistäytyä Venäjällä.
Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
Hiljainen, syrjäänvetäytyä, eläinrakas, kunniantuntoinen, kenties joissakin asioissa myös ehdoton.
Viisi asiaa, joista unelmoit:
Lottovoitto. Frettikaveri Hittikselle. Isompi kämppä. Isompi piha. Oman kirjan julkaiseminen.
Viisi elämänohjetta, jotka haluaisit jakaa kaikkien kanssa:
Elämänohjeiden kysyminen minulta on kovin vastuutonta.
- Silmä silmästä. En tarkoita, että kaikki pitäisi kostaa, mutta jos kääntää aina vasemmankin posken niin tässä maailmassa se tarkoittaa vaan ihan jatkuvaa tallotuksi tulemista ja turpajuhlaa.
- Terve epäluulo säästää monelta pettymykseltä.
- Maailmassa on enemmän esimerkkejä koirien kuin ystävien uskollisuudesta. Turha siis antaa itsestään liikaa liian nopeasti tai saa takkiinsa.
- Jos joskus kumminkin satut löytämään luotettavia ihmisiä, pidä heistä kiinni.
- Tyyli ennen tarkoitusta, asenne ennen kaikkea.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Tuli ja meni
Tammikuu tuli ja meni, ja NOVA-kirjoituskilpailun deadline lähestyy taas uhkaavasti. Minulla on idea, mutta se on vasta kehitysvaiheessa. Olen kirjoittanut alun (miksi inspiraatio muuten iskee aina joko töissä, vessassa tai suihkussa?) ja siihen pitäisi kirjoittaa sen arvoinen keskusta ja loppukin. Lievo nosti minut aikanaan Novassa kolmanneksi traagisella lopullaan ja toimivalla tarinankerronnalla. Nyt aion nojata samoihin asioihin, miinus toiminta siinä välissä. Novassa harvemmin menestyvät pelkästään psykologiset novellit, mutta ei kukaan estä yrittämästä.
Luovuuteni on melko lailla kriisititilanteessa. Sisaruksien kanssa olemme päässeet saman pöydän ääreen roolipelaamaan ties koska viimeksi ja foorumiroolipeli seisoo koska elämä. Toinen foorumiroolipeli seisoo ihan puhtaasti minun takiani, ja tunnen siitä jatkuvasti valtavia tunnontuskia. Onneksi pelikaveri on ymmärtäväinen. Olemme tunteneet toisemme aluksi pelin ja myöhemmin muidenkin yhteisten keskustelujen tiimoilta jo monia vuosia ja hän tietää kyllä, etten ole kyllästynyt. En vain tunnu olevan tyytyväinen mihinkään aikaansaamaani tekstiin. Perkele.
Pelitauko vaikuttaa myös kirjoittamiseeni. Mikäli joku luulee, että luovuus jotenkin patoutuu, se on kakkelia se. Luovuutta ei synny, ellei mieli stimuloidu. Minun mieleni stimuloituu roolipeleistä, sekä pöydällä että foorumeilla, ja musiikista. Jos niitä ei ole, ei ole luovuutta. Jos luovuutta ei ole, ei tule tekstiä.
Kevät näyttää kiireiseltä niin kirjoituksen kuin muidenkin harrastusten, opiskelun ja työn kannalta. Jossain välissä pitäisi mennä Elävä Ilmaisu-leirille pitämään pajaa luovasta kirjoittamisesta. Pidän leireilystä kyllä, tavallaan, enkä haluaisi jättää reissua väliin vaikka se viekin koko pääsiäisen. Toisaalta taas tunnen oloni aina kaikista yksinäisimmäksi juuri porukassa. En ole yhteisöllinen ihminen enkä voi sanoa edes haluavani olla. Leireillä on kuitenkin hyvää aikaa kirjoittaa ja koska paikalla on pari ystävääkin, niin viihtyyhän siellä lopulta ihan hyvin. Silloin tällöin tosin tunnen olevani "kolmas pyörä" muiden rynniessä iloisesti eri pajoihin tai suunnitellessa yhteisiä iltaohjelmia. Porukka on hitsautunut tiiviisti yhteen ja heillä on omat juttunsa. Omat kiinnostuksenkohteensa. Minä en voi sanoa olevani kovinkaan innostunut larppaamisesta, esiintymisestä tai muusta vastaavasta ja osallistuminen yhteisiin esityksiin saa minut lähinnä kiukkuiseksi. Hassua sinänsä, että pidän tällaisista asioista opiskellessa. Pidän myös niiden vetämisestä opiskelijaryhmille. Olen kuitenkin aivan uskomattoman huono osallistumaan itse ja osallistuessani en ole millään tasolla hyvä.
Sekin on huvittavaa. Korostan opettaessani, ettei esimerkiksi improvisaatiossa voi olla hyvä tai huono ja kaikki osallistujat, jotka tekevät parhaansa, tekevät aina tarpeeksi. Paitsi minä omasta mielestäni. Minä olen perfektionisti. Minun on osattava hyvin, tai en osallistu ollenkaan. En ainakaan kahdesti, kokeilumielessä kenties yhden kerran.
Kirjoittaminen on minun juttuni. Sivustakatsominen ja tarinan kertominen. Ei sen eläminen. Minä olen niin rutiinien ja hiljaisen, hillityn asiallisuuden ystävä kuin vain voi ihminen olla. Onneksi niin ovat koirat ja hybridifretitkin. Sovimme toisillemme erinomaisesti.
Saan leirin kuulostamaan hirveältä. Sitä se ei ole, päinvastoin. En menisi sinne, ellen haluaisi. Yleensä toisen tai kolmannen päivän iltana minulla on jo ihan kivaa, ja saan vieläpä kirjoitettua leireillä enemmän kuin kotona koskaan. Johtunee siitä, että kotona minulla on elukoita. On vaikeaa olla neljän karvaisen lapsen yksinhuoltaja. Rankkaa, mutta palkitsevaa. Eläimet eivät koskaan tuomitse, kyllästy, vaihda sinua parempaan tai jätä sinua, kun sinua ei enää tarvita. Olkoonkin, että ne pysyvät talossa koska niiden on pysyttävä, uskon että jokainen eläimistäni pysyisi rinnallani vaikkei niiden olisi pakkokaan. Ne varmasti ottaisivat vapaudestaan ilon irti, mutta muistaisivat aina palata luokseni yhtä luottavaisina ja uskollisina.
Siinä on eläimien vahviis ihmiseen verrattuna. Kaikessa uskomattomassa yksinkertaisuudessaan ne ovat aidoimoia ystäviä, mitä tarjolla on.
NOVA kieltää julkaisemasta novelleja ennen kisaa, joten ette saa edes maistiaista. Sen sijaan valitsin teille pienen novellin, joka käsittelee petosta. Itse asiassa se on uudelleenkirjoitettu kohtaus rakkaimmasta kirjaprojektistani ikinä, mutta toimii myös novellina. Se sopinee hyvin postauksen yleiseen agnstitunnelmaan. Muistakaa lukea se pimeässä juoden liian laihaa kahvia, ovi auki ja lämpötila pakkasen puolella. Kunnollisessa kurjuudessa.
Luovuuteni on melko lailla kriisititilanteessa. Sisaruksien kanssa olemme päässeet saman pöydän ääreen roolipelaamaan ties koska viimeksi ja foorumiroolipeli seisoo koska elämä. Toinen foorumiroolipeli seisoo ihan puhtaasti minun takiani, ja tunnen siitä jatkuvasti valtavia tunnontuskia. Onneksi pelikaveri on ymmärtäväinen. Olemme tunteneet toisemme aluksi pelin ja myöhemmin muidenkin yhteisten keskustelujen tiimoilta jo monia vuosia ja hän tietää kyllä, etten ole kyllästynyt. En vain tunnu olevan tyytyväinen mihinkään aikaansaamaani tekstiin. Perkele.
Pelitauko vaikuttaa myös kirjoittamiseeni. Mikäli joku luulee, että luovuus jotenkin patoutuu, se on kakkelia se. Luovuutta ei synny, ellei mieli stimuloidu. Minun mieleni stimuloituu roolipeleistä, sekä pöydällä että foorumeilla, ja musiikista. Jos niitä ei ole, ei ole luovuutta. Jos luovuutta ei ole, ei tule tekstiä.
Kevät näyttää kiireiseltä niin kirjoituksen kuin muidenkin harrastusten, opiskelun ja työn kannalta. Jossain välissä pitäisi mennä Elävä Ilmaisu-leirille pitämään pajaa luovasta kirjoittamisesta. Pidän leireilystä kyllä, tavallaan, enkä haluaisi jättää reissua väliin vaikka se viekin koko pääsiäisen. Toisaalta taas tunnen oloni aina kaikista yksinäisimmäksi juuri porukassa. En ole yhteisöllinen ihminen enkä voi sanoa edes haluavani olla. Leireillä on kuitenkin hyvää aikaa kirjoittaa ja koska paikalla on pari ystävääkin, niin viihtyyhän siellä lopulta ihan hyvin. Silloin tällöin tosin tunnen olevani "kolmas pyörä" muiden rynniessä iloisesti eri pajoihin tai suunnitellessa yhteisiä iltaohjelmia. Porukka on hitsautunut tiiviisti yhteen ja heillä on omat juttunsa. Omat kiinnostuksenkohteensa. Minä en voi sanoa olevani kovinkaan innostunut larppaamisesta, esiintymisestä tai muusta vastaavasta ja osallistuminen yhteisiin esityksiin saa minut lähinnä kiukkuiseksi. Hassua sinänsä, että pidän tällaisista asioista opiskellessa. Pidän myös niiden vetämisestä opiskelijaryhmille. Olen kuitenkin aivan uskomattoman huono osallistumaan itse ja osallistuessani en ole millään tasolla hyvä.
Sekin on huvittavaa. Korostan opettaessani, ettei esimerkiksi improvisaatiossa voi olla hyvä tai huono ja kaikki osallistujat, jotka tekevät parhaansa, tekevät aina tarpeeksi. Paitsi minä omasta mielestäni. Minä olen perfektionisti. Minun on osattava hyvin, tai en osallistu ollenkaan. En ainakaan kahdesti, kokeilumielessä kenties yhden kerran.
Kirjoittaminen on minun juttuni. Sivustakatsominen ja tarinan kertominen. Ei sen eläminen. Minä olen niin rutiinien ja hiljaisen, hillityn asiallisuuden ystävä kuin vain voi ihminen olla. Onneksi niin ovat koirat ja hybridifretitkin. Sovimme toisillemme erinomaisesti.
Saan leirin kuulostamaan hirveältä. Sitä se ei ole, päinvastoin. En menisi sinne, ellen haluaisi. Yleensä toisen tai kolmannen päivän iltana minulla on jo ihan kivaa, ja saan vieläpä kirjoitettua leireillä enemmän kuin kotona koskaan. Johtunee siitä, että kotona minulla on elukoita. On vaikeaa olla neljän karvaisen lapsen yksinhuoltaja. Rankkaa, mutta palkitsevaa. Eläimet eivät koskaan tuomitse, kyllästy, vaihda sinua parempaan tai jätä sinua, kun sinua ei enää tarvita. Olkoonkin, että ne pysyvät talossa koska niiden on pysyttävä, uskon että jokainen eläimistäni pysyisi rinnallani vaikkei niiden olisi pakkokaan. Ne varmasti ottaisivat vapaudestaan ilon irti, mutta muistaisivat aina palata luokseni yhtä luottavaisina ja uskollisina.
Siinä on eläimien vahviis ihmiseen verrattuna. Kaikessa uskomattomassa yksinkertaisuudessaan ne ovat aidoimoia ystäviä, mitä tarjolla on.
NOVA kieltää julkaisemasta novelleja ennen kisaa, joten ette saa edes maistiaista. Sen sijaan valitsin teille pienen novellin, joka käsittelee petosta. Itse asiassa se on uudelleenkirjoitettu kohtaus rakkaimmasta kirjaprojektistani ikinä, mutta toimii myös novellina. Se sopinee hyvin postauksen yleiseen agnstitunnelmaan. Muistakaa lukea se pimeässä juoden liian laihaa kahvia, ovi auki ja lämpötila pakkasen puolella. Kunnollisessa kurjuudessa.
Sanikkaisten lehdet takertuivat hänen
kasvoihinsa ja vaatteisiinsa ja hän riipi niitä mukaansa
juostessaan. Hän oli niin lähellä, että saattoi kuulla Mestarin
raskaan hengityksen. Välillä hän saattoi lehvien läpi erottaa
miehen selän. Se jumalaton kohina, jonka he olivat Rethorin ja
Ankeriaan kanssa kuulleet jo aamulla, oli kasvanut korviahuumaavaksi
jylyksi. Kostea ilma liimasi kankaan ihoon kiinni ja hengittäminen
kävi vaikeaksi. Raivo pakotti kuitenkin jatkamaan.
Jalkojen alla vilistävä maa muuttui.
Kasvusto väheni ja Morek jäi yhä harvemmin kiinni liaaneihin,
juuriin, oksiin tai niljaisiin lehtiin. Mestarin juoksutahti kasvoi
siinä missä hänenkin. Maa alkoi viettää nopeasti ylöspäin ja
Morek rämpi pian nelinkontin, työntäen jaloillaan vauhtia ja
tarttuen käsillään mihin tahansa, mistä voisi auttaa itseään
ylemmäksi. Puut kasvoivat lähestulkoon vaakasuorassa, mutta niiden
ruokomaiset rungot olivat niin heikkoja, että ne katkesivat jos
nuorukainen yritti käyttää niitä astinkivinä.
Viimein sormet tavoittivat terävän
kallion reunan. Hän takertui siihen ja heilautti itsensä ylös,
ilmestyen hikisenä ja likaisena keskelle viidakon keskellä kohoavaa
valtavaa luonnonmuodostelmaa.
Korkealta ylhäältä, takuulla
melkein pilvistä asti, putosi ukkosen lailla jyrisevänä massana
valtava vesiputous. Se kohisi hänen edessään niin voimakkaana,
niin pysäyttämättömänä, että hänen oli pakko kavahtaa
taaksepäin. Jossakin alhaalla se iski vasten kiviä ja nostatti
tukahduttavan, kuuman usvapilven satojen metrien korkeudelle. Näin
valtavasti putouksesta juoksi takuulla tonneittain vettä
silmänräpäyksessä. Mistä helvetistä se kaikki oli edes
peräisin?
Vasemmalta kuului rasahdus. Se sai
nuoren miehen käännähtämään ympäri. Vuosien jälkeen hän näki
edessään tutut kasvot. Ne samat kasvot, jotka olivat sekä
valvoneet hänen vuoteensa vierellä lapsuudessa että katsoneet
hänen kärsimystään sivusta kidutuksen aikana. Nuo kädet olivat
syleilleet häntä kuin omaa poikaansa hänen valmistuessaan, ja ne
samat olivat iskeneet veitsen hänen rintaansa.
Kun Mestari puhui, ei Morek tiennyt,
olisiko hänen tullut sulkea korvansa ja tappaa mies heti vai laskea
aseensa ja tarjota kätensä rauhan merkiksi.
”Minä tiesin, etten voi paeta
sinua. Mutta yrittänyttä ei laiteta, eihän?” Mestari hymyili. Se
ei ollut vilpillinen hymy eikä liioin ilkeä. Se oli yhtä lämmin
kuin millaisena Morek sen muistikin. Hänen oli palautettava
mieleensä kaikki se kärsimys, mitä Mestari oli hänelle
aiheuttanut, jotta hän voi huitaista miehen hymyn syrjään: ”Minä
en tullut tänne puhumaan sinun kanssasi. Anna se riipus minulle.”
Mestari kaivoi märän paitansa alta
ketjun. Vesihöyryn läpi paistava aurinko heijastui kauniin sinisen
kiven pintaan. Kuin hämähäkin jalat sen ympärille oli kiertunyt
kahdeksan ohutta kultasakaraa. Mestari jätti korun riippumaan
paitansa päälle kuin lihakimpaleen ansakuopan ylle. Käsi laskeutui
puristamaan vyötäisillä roikkuvaa tikaria.
”Se on killan omaisuutta, ei sinun”,
Morek sanoi ja astui lähemmäksi. Mestari ei liikkunut mihinkään
suuntaan.
”Killan omaisuus tekee siitä minun
omaisuuttani.”
”Sinä et ole ollut osa kiltaa enää
pitkään aikaan! Sinä menetit oikeutesi sen omaisuuteen samalla
hetkellä, kun petit neuvostosi ja johtajasi!”
Nyt Mestarin hymy hyytyi. Se värisi
ensin ja katosi sitten, jättäen jälkeensä vain uupuneen vanhan
miehen vakavan tuijotuksen. Uurteet kasvoilla syvenivät, mutta katse
oli terävämpi kuin veitsi, jota sormet sivelivät.
”Etkö sinä vieläkään näe?
Noinko sokea sinä olet? Etkö edes sinä näe läpi sen illuusion,
jonka isäsi on luonut?”
Morek otti taas askelen lähemmäksi
ja lähti sitten hitaasti kiertämään parempaan asemaan. Vesi
syöksyi syvyyksiin vain muutaman metrin päässä. Jos he
jahkautuisivat käsikähmään tässä, he voisivat kumpikin syöksyä
kuolemaansa. Alhaalla odottivat eittämättä terävät kivet ja
voimakkaat pyörteet. Kukaan ei selviäisi sellaisesta. Kukaan ei
selviäisi edes pudotuksesta.
”Sinulla ei ole oikeutta puhua minun
isästäni. Sinulla ei ole oikeutta edes ajatella häntä. Sinä olet
pettänyt oman perheesi ja sinun on kuoltava. Mutta ehkä minä annan
sinun elää, menneiden aikojen vuoksi, jos luovutat riipuksen
minulle”, Morek puhui hiljaa. Mestari katseli häntä tyynenä,
vakavana, vaiti. Mies ei liikkunut, ei yrittänytkään korjata
suojaustaan. Hän päästi Morekin kulkemaan sivulleen eikä tehnyt
elettäkään puolustautuakseen.
”Minä tarvitsen tätä riipusta.
Tarvitsen sitä pelastaakseni sen, mitä aidosta killasta on
jäljellä. Se kultti, jonka isäsi on rakentanut ympärilleen, ei
ole kilta. Se on uskonto.”
”Vaikene, tai et saa armoa edes
menneisyyden vuoksi!”
”Morek. Sinä olet aina ollut
älykäs. Sinä kaikista oppilaistani osoitit olevasi ainutlaatuinen.
Mieti. Tätäkö sinä haluat? Tätäkö sinä tahdot?” Mestari
kysyi ja nippasi kaulallaan roikkuvaa kiveä: ”Tämä riipus ei
ratkaise sotaa. Se ei saa Davernian laivoja perääntymään
rannoiltamme. Isäsi haluaa sen takaisin, koska sen avulla minulla on
valta näyttää kaikille hänen valheensa.”
”Sinulla on valta hallita ihmisten
mielipiteitä, sitä sinulla on. Ilman tuota riipusta kukaan ei
seuraisi sinua.”
Mestari nauroi. Vesihöyry oli
tiivistynyt pisaroiksi hänen kasvoilleen. Pisaroiksi, jotka valuivat
vuosien kuluttamia laihoja poskia kuin kyyneleet. Pitkä pakomatka
oli syönyt vanhaa miestä, venyttänyt ja kuluttanut kuin myrsky
pajua, joka ei vain suostunut katkeamaan. Rannikolta sisämaan
viidakoihin oli satoja kilometrejä. Se oli pitkä matka jopa
nuorelle Morekille, mutta vielä pidempi yksinäiselle vanhukselle.
”Luuletko sinä, että minä olen
saanut tämän aikaan pelkällä riipuksella? Luuletko sinä, että
minä olen petoksen takana?
Edes minä en ole ihan niin mahtava mies. Minä olen kätyri,
sanansaattaja, kuuluttaja. Minä olen totuuden puolestapuhuja. Sitä
samaa ei voi sanoa sinun isästäsi.”
”Sanasi ovat myrkkyä. Älä
kuvittelekaan hallitsevasi minua niillä.”
”Jos minä olisin halunnut hallita
sinua riipuksella, sinä söisit jo minun kädestäni. Minä haluan
sinun uskovan minua aivan itse”, Mestari sanoi ja kääntyi
kasvotusten hänen kanssaan. ”Minä haluan sinun näkevän itse,
millaisessa valheessa olet elänyt.”
”Sinä elät valheessa. Olet
keksinyt itsellesi oikeutuksen petokseen!”
”Petokseen? Mistä petoksesta sinä
puhut? Sinun isäsi on syyllinen petokseen, minä olen se, joka
pelastaa meidät hänen petokseltaan!” Mestari kivahti. Sitten mies
teki jotain yllättävää; hän veti esille tikarinsa, mutta ennen
kuin Morek ehti rynnätä kimppuun, hän heitti sen kuohuvaan
vesiputoukseen. Auringon valo osui lentävään terään ja sai sen
välähtämään ennen katoamistaan iäksi kuohuviin vesiin.
”Kuunteletko sinä minua nyt?”
Mestari pyysi. Moren punnitsi vaihtoehtojaan. Hänen tehtävänsä
oli tappaa petturi ja jos kukaan saisi tietää hänen viivytelleen,
häntä epäiltäisiin petoksesta yhtä lailla. Toisella puolella
vaakaa painoi uskollisuus, toisella uteliaisuus. Mestari huomasi
hänen epäröintinsä ja vagitsi hänen huomionsa sanoillaan.
”Etkö sinä koskaan mieti, miten
meistä on tullut tällaisia? Koska me olemme kääntyneet toisiamme
vastaan? Me. Minä ja sinä. Monet muut. Me taistelemme keskenämme.
Me, joiden pitäisi pitää yhtä, joiden pitäisi turvata toistemme
selustat. Milloin ylpeistä miehistä ja naisista tuli ylimystön
orjia?”
”Isäni on rakentanut killasta
vahvemman, kuin se on koskaan ollut.”
”Väärin. Väärin! Hän on myynyt
sielunsa kuninkaalle. Hän on tehnyt meistä kaikista sylikoiria.
Pelinappuloita! Milloin sinä, Morek, olet ollut vapaa päättämään?
Nyt sinä seisot siinä veitsi kourassasi, isäsi ja kuninkaan
käskystä, murhaamassa minua. Miestä, joka kasvatti sinut! Miestä,
joka rakastaa sinua. Sinä olet minun poikani, minun oppilaani. Minä
loin sinusta sellaisen kuin sinä olet. Oletko se sinä, joka veistä
pitelee, vai sinun isäsi?”
Morek epäröi taas ja taas Mestari
takertui hänen haparointiinsa. Sanat kuuluivat yhä selvemmin, aivan
kuin veden kohina alhaalla vasten kiviä olisi laantunut ja putous
tyyntynyt.
”Ennen kuin kuningas laskeutui
vuorilta, kun läänit olivat vielä itsenäisiä, silloin me olimme
vahvoja. Meillä oli valta! Me pitelimme kädessämme voiton avaimia.
Jaarlit sotivat keskenään ja me kukoistimme. Me saimme ottaa töitä
keneltä tahansa ja me olimme itse itsemme herroja. Me olimme vapaita
toimimaan omantuntomme ja kunniamme mukaan. Sinun isäsi on alistanut
meidät tekemään juuri kuten kuningas sanoo. Meidän on oltava
valmiit surmaamaan kehtoon omat lapsemme, jos käsky käy. Kuka
hirviö sellaista vaatii?”
”Ilman isääni me asuisimme
edelleen viemäreissä rottien keskellä!”
”Mutta me olisimme vapaita! Me
olisimme vapaita ja meillä olisi toisemme! Meillä olisi kilta, ei
tätä... kulttia. Viiltäjän kulttia, joka kumartaa häntä kuin
jumalia.”
”Kilta kumartaa neuvostoa ja
neuvosto päämiestä, aivan kuten se on aina ollut.”
”Ei, Morek, ei. Juuri tuossa sinä
olet väärässä. Meillä ei ole neuvostoa enää. Meillä on
opetuslappia. Sinun isäsi profeettoja, jotka toistavat hänen
sanansa kuin kaiut. Joskus kauan sitten meillä oli neuvosto, mutta
se kuoli... ei, ei. Se murhattiin. Se murhattiin silloin, kun sinun
isäsi astui valtaan.”
”Käärme! Juotat sanojasi minulle
kuin myrkkyä ja kuvittelet, että lankean niihin kuten alemmat ja
heikkotahtoiset! Olet oikeassa, sinä opetit minua. Sinä opetit
minut paremmaksi kuin millaisena minua pidät. Jätä valheesi
niille, jotka uskovat sinua!”
”Minä en valehtele sinulle. Minä
en ole koskaan valehdellut sinulle. Minä en ole koskaan tehnyt
mitään niin vaikeaa, kuin mitä tein satuttaessani sinua. Se
vainoaa minua joka yö ja päivä, joka hetki.”
”Minä voin armahtaa sinut vainosta.
Antaudu ja tarjoan sinulle nopean kuoleman hitaan kiduttamisen
sijaan. Minä voin antaa sen yhteisen historiamme puolesta. Jos vien
sinut neuvoston eteen, he leikkaavat sinulta huulet, sormet, korvat
ja kielen ennen kuin tappavat.”
”Olkoon vaikka niin. Jos se on
oikeutta. Jos se korvaa sen, minkä tein.”
”Mikään ei korvaa sitä”, Morek
murisi ja puristi tikarinsa kosteaa kahvaa rystysen kalmanvalkeina.
”Sinä jätit minut kuolemaan!”
”Jos minä olisin halunnut sinun
kuolevan, minä olisin tappanut sinut. Minä annoin sinun elää.
Sitä samaa ei voi sanoa sinun isästäsi. Hänen kättään ei
pidellyt mikään, kun hän iski kuoliaaksi vanhat ystävänsä.
Vallanhimo ohjasi häntä silloin ja se ohjaa häntä nyt. Etkö sinä
ole koskaan miettinyt, miksi isäsi on edelleen neuvoston päämies?
Miksi kukaan ei ole syössyt alas valtaistuimeltaan vanhaa miestä?”
”Kunnioituksesta.”
”Ei, vaan pelosta. Sinun isäsi
rakensi kulttinsa verellä, petoksella ja pelolla ja niillä hän
sitä ylläpitää. Onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mitä
tapahtui vanhalle neuvostolle? Sille, jonka päämies sinun isoisäsi
oli?”
”He kuolivat sisällissodassa, aivan
kuten kuolivat monet muutkin”, Morek vastasi epäröimättä.
Mestari hymyili hänelle kuin lapselle.
”Kai sen noinkin voi esittää. He
kuolivat sisällissodassa, mutta valtakunnassa käydyn sisällissodan
kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. Sinä päivänä kun
sinun isoisäsi kaatui ja tuli aika valita uusi päämies, isäsi
aloitti sodan meidän omissa riveissämme.”
”Me olemme lukeneet eri historiaa.
Minun tutkimassani isä yhdisti hajaantuneet suvut, jotka niittivät
toistensa vesoja kuin viljaa ja taistelivat vallasta. Hän teki
heikosta, keskinäisiin sotiinsa kaatuneesta killasta yhtenäisen ja
voimakkaan. Hän ei aloittanut sotaa, vaan lopetti sen.”
”En kiistä sanaakaan. Se, mitä
sinun kirjasi eivät kerro, on kuinka hän sen teki. Hän on aina
ollut vallanjanoinen. Nauttinut käskemisestä. Hän oli sitä
nuorena kenties vielä enemmän kuin nyt. Hän on aina osannut valita
sanansa hyvin ja sen vuoksi Harukilla on ollut ja on yhä edelleen
voimakkaita liittolaisia. Kun valtakunnan sisällissota alkoi kääntyä
hänen liittolaisensa voitoksi, Haruk kutsui killan riitaantuneet
suvut yhteen. Hän kertoi, mitä oli kuullut ja mitä oli nähnyt ja
sanoi sodan kääntyvän liittolaisiensa voitoksi. Hän ehdotti
neuvoston kokoamista uudelleen, sillä uuden hallinnon ottaessa
haparoivia ensiaskeleitaan killalle riittäisi töitä. Se voisi jopa
saada miehiä korkeisiin asemiin, mikäli se valitsisi Harukin
päämiehekseen. Uuden kuninkaan neuvonantajana hänen valtansa kävi
jopa yli jaarlien.”
”Valtaa me olemme saaneetkin. Olemme
kuninkaan suojeluksessa.”
”Suojelukseksiko
sinä sitä kutsut? Orjia me olemme! Sinä päivänä kun Haruk
allekirjoitti sopimuksen kuninkaan kanssa hän myi meidät kaikki
politiikan pelinappuloiksi! Neuvosto näki tulevaisuuteen ja osa
vastusti jyrkästi Harukin valitsemista päämieheksi. Häntä
vastaan asettui kolme ehdokasta kolmesta suvusta. Näiden sukujen
jäsenet olivat olleet neuvostossa vuosia. He olivat nähneet killan
sen loiston aikoina ja olisivat eittämättä johdattaneet sen sinne
uudelleen. Se ei kuitenkaan sopinut sinun vallanjanoisen isäsi
suunnitelmiin. Riippumaton kilta tekisi hänen korkea-arvoisista
liittolaisistaan turhia hänelle. Haruk oli käyttänyt vuosia
solmiakseen suhteita tulevaan hallintoon ja nyt niistä ei olisikaan
hyötyä.”
”Isä valittiin neuvoston
päämieheksi yksimielisesti. Niin ei ole käynyt koskaan ennen
killan historiassa.”
”Yksimielinen valinta olikin, muttei
siitä syystä, miksi luulet sen olleen”, Mestari totesi. Hän oli
saanut Morekin jo laskemaan aseensa, mutta yhä nuorukainen piteli
siitä kiinni.
”Onko kukaan koskaan kertonut
sinulle, mitä tapahtui yönä ennen valintaa?”
Morek pysyi vaiti. Hän ei ollut
keskustellut isän kanssa valitsemisesta. Historia kertoi, että isä
yhdisti riitaantuneet suvut, eittämättä joutuen siinä samalla
surmaajaan yhden jos toisenkin, ja hänet valittiin yksimielisesti
uuden neuvoston uudeksi päämieheksi. Näin kerrottiin jokaiselle
kisällille ja niin oli kerrottu myös Morekille.
”Kaikki vanhemmat meistä tietävät,
mitä tapahtui, mutta kukaan ei puhu siitä. Osa häpeästä, koska
oli itse mukana surmatöissä. Osa, koska isäsi ei aikaile tappaa
heitä, jotka kyseenalaistavat hänen tekonsa.
Sinä yönä ennen valintaa uuden
kuninkaan miehet murtautuivat kahteentoista taloon. Kahteentoista
taloon eri puolella Daronia. Kyselemättä ja armoa tuntematta he
surmasivat kaksitoista perhettä vuoteisiinsa. Kun neuvosto kokoontui
seuraavana päivänä, kaksitoista neuvoston jäsentä jäi
saapumatta”, Mestari sanoi ja nyökkäsi saman, ennen kuin Morek
ehti tehdä tarkentavia kystymyksiä: ”Ja kyllä, heidän
joukossaan myös ne, jotka Harukin ohella olivat olleet ehdolla
päämiehiksi.
Sinun isäsi valittiin yksimielisesti
neuvoston päämieheksi, koska jäljellä olivat enää ne isojen
sukujen jäsenet, jotka eivät vastustaneet hänen valintaansa. Osa
puolsi hänen valintaansa ystävyydestä, osa omasta hyödystä. Osa
puolsi pelosta.”
”Kahdentoista kuoleman yö ei ole
vieras kellekään. Kuningas surmasi vastaansa vehkeilleet aateliset
vakauttaakseen omaa asemaansa. Sillä ei ole mitään tekemistä
isäni valinnan kanssa.”
”Ja nämä kaksitoista vastaan
vehkeillyttä aatelista vain sattumalta olivat salamurhaajien killan
neuvoston jäseniä?” Mestari hymähti. ”Minä en kasvattanut
sinusta typerystä, Morek.”
Seurasi hiljaisuus. Morek ei
kiinnittänyt enää mitään huomiota vieressä jyrisevään
vesiputoukseen. Hänen koko keskittymisensä oli Mestarissa ja siinä,
mitä tämä oli juuri kertonut.
”Vihjaat, että hän surmautti
kilpailijoitaan? Onko se meidän piireissämme jotenkin uutta? Minä
tiedän, ettei isä ole pyhimys. Harva työkseen tappava on. Hän on
kuninkaan salamurhaaja. Niin olivat salamurhaajia nekin, jotka
kuolivat.”
”Heidän lapsensa eivät olleet.
Miehensä ja vaimonsa eivät olleet. Sinun isäsi surmasi viattomia
paitsi varmistaakseen valintansa, myös varmistaakseen, ettei kukaan
koskaan tulisi kostamaan. Kun hänet oli valittu päämieheksi, hän
nimitti uuden neuvoston. Hän nimitti siihen omia ystäviään ja
pyyhki siitä sukuja, jotka olivat olleet mukana alusta asti. Hän
allekirjoitti sopimuksen kuninkaan kanssa ja luovutti killan
palveluksineen kuninkaan ja jaarlien käyttöön. Hän myi meidät,
eivätkä edes kaikki hänen valintaansa puoltaneet hyväksyneet
sitä. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt isääsi sen enempää, kuin
mikään ennenkään. Seuraavan puolen vuoden aikana me jahtasimme
omiamme kuin rottia, kunnes rivimme olivat harvat ja ne harvatkin
uskollisia isällesi.”
Pitkän aikaa Morek ja Mestari vain
katselivat toisiaan. Nuori mies tikari kädessään ja vanha mies
ilman asetta, päällisin puolin valmiina ottamaan vastaan kaiken,
mitä hänelle vain aiottaisiin antaa. Vesiputouksen nostama sankka
pilvi oli kastellut kummatkin läpimäriksi.
Mestarilla oli riipus. Mies oli
suunnitellut tämän. Hän sai kaiken kuulostamaan väärältä
voittaakseen Morekin puolelleen.
”Petoksesi on syvempi kuin
kuvittelin”, Morek sanoi viimein ja astui lähemmäksi. Ote
tikarista oli taas yhtä varma kuin alussa. Raivo välkehti mustissa
silmissä ja sai ne näyttämään ikäistään vanhemmilta. ”Sinä
petät jopa itseäsi. Olet luonut itsellesi tämän illuusion jotta
voisit oikeuttaa tekosi.”
”Illuusion?
Kaikki mitä kerroin, on totta. Minä en halua mitään enempää
kuin vapauden. Koko elämäni olen hyppinyt kuninkaan ja jaarlien
mukaan. Olen elänyt orjana, pelossa. Mutta nyt viimeinkin on tullut
meidän aikamme. On tullut aika palauttaa se, mitä oli. Hävittää
isäsi hirmuhallinto ja palauttaa neuvostolle sen alkuperäinen
kokoonpano ja voima. Sen ei kuulu olla kenenkään omaisuutta. Meidän
ei kuulu olla kenenkään omaisuutta! Kuuntele minua, Morek. Tule
minun kanssani ja minä vien sinut tapaamaan heitä, jotka
suunnittelivat kaiken tämän. Heitä, jotka ovat kärsineet eniten.
Isäsi vainoista selvinneitä ja vuosia piileksineitä ja paenneita.
He avaavat silmäsi, aivan kuten he ovat avanneet monen muunkin
silmät. Daron tulee häviämään tämän sodan ja isäsi tulee
häviämään kuninkaansa mukana. Minä pyydän, älä ole liian
ylpeä. Älä nyt. Myönnä, että olet väärässä ja tule, niin
minä autan sinua näkemään.”
”Vaikka kaikki sanomasi olisikin
totta, sinä olet tehnyt siitä kaikesta isäni vian. Ilman häntä
kilta olisi tuhoutunut omiin riitoihinsa. Meillä on valtaa nyt.
Voimaa, valtaa, paikkoja hovissa. Me olemme vahvempia kuin koskaan
ennen”, Morek sanoi ja kyyristyi: ”Sinä ja muut petturit
seisotte tulevaisuuden tiellä. Minä annan sinulle viimeisen
mahdollisuuden. Antaudu ja minä tapan sinut nopeasti. Taistele
vastaan ja minä lupaan, että loppusi neuvoston käsissä tulee
olemaan hidas ja täynnä kärsimystä.”
Mestari ei sanonut enää mitään,
mutta Morek oli näkevinään tämän kasvoilla suunnatonta surua
ennen kuin ryntäsi vanhuksen kimppuun. Kuten hän oli olettanutkin,
Mestari ei suinkaan ollut jäänyt aseettomaksi vaan hänen iskunsa
kilpistyi miehen esille vetämään kaksiteräiseen veitseen. Morek
perääntyi ja pian he olivat taas kasvotusten.
”Älä tee tästä vaikeampaa”,
Morek pyysi. ”Minä en haluaisi viedä sinua neuvoston eteen, mutta
teen sen kyllä jos niin on pakko.”
”Sinä olet aina sanonut olevasi
uskollinen killalle”, Mestari sanoi ja kiersi häntä hitaasti
ympäri. Kohtaloonsa alistuneen vanhuksen olemus oli poissa ja
tilalla oli varma, kokenut taistelija. ”Todista se nyt. Oletko sinä
uskollinen killalle vai isällesi?”
”Ne ovat sama asia”, Morek vastasi
ja löi taas. Mestari torjui hänet helposti, aivan kuten Morek oli
olettanutkin. He kumpikin varoivat askeliaan näin liukkaalla
alustalla. Yksikin lipsahdus ja kumpikin syöksyisi alhaalla sumun
alla odottavaan kuolemaan.
Kuin hyeenat kaksikko kiersi toisiaan,
mutta kumpikaan ei tehnyt enää hyökkäystä. Mestarin kaulalla
riippuva koru oli niin lähellä, että Morek olisi halutessaan
voinut vain kurottaa ja ottaa sen. Sääli, että hän menettäisi
kätensä kyynärpäästä asti, mikäli edes yrittäisi.
”Älä anna tämän kaiken päättyä
tähän, Morek”, Mestari pyysi vielä kerran. ”Minä rukoilen
sinua. Älä anna isäsi sokaista sinuakin. Minä en...”
”Morek!”
Sekä Morek että Mestari kääntyivät
katsomaan. Ylempää juoksi kalliota pitkin kaksi hahmoa. Morek
tunnisti tulijat oitis Rethoriksi ja Ankeriaaksi. Kumpainenkin kantoi
mukanaan puolen viidakon edestä oksia ja vaatteisiin liimaantuneita
lehtiä. Rethor oli paljastanut aseensa ja aikoi eittämättä tulla
hänen avukseen. Vajaataitoisen veljensä apua Morek viimeiseksi
kaipasi. Nuorukainen kääntyi ympäri ja käytti hyväkseen Mestarin
herpaantunutta huomiota. Hän kurotti, tarttui kiinni ohuesta
kultaisesta ketjusta ja kiskaisi. Mestari huomasi hänen yrityksensä
ja tarttui häntä ranteesta. Morek sysäsi miestä kaikella
voimallaan eteenpäin ja he kumpainenkin kaatuivat vanhuksen
menettäessä tasapainonsa. Morek yritti riuhtoa kättään irti
Mestarin otteesta ja Mestari taas vääntää hänen sormiaan auki.
Morek huomasi heidän kierineen vaarallisen lähelle reunaa vasta kun
hänen kasvojensa alla äkkiä aukesikin vain loputon pudotus.
Ote korusta irtosi silkasta
säikähdyksestä. Mestari käytti tilanteen hyväkseen ja Morek
huomasi pian makaavansa selkä märkää kiveä vasten. Pään alla
tuntui tyhjää ja se sai hengityksen salpaamaan. Hän haparoi
hädissään otetta mistä tahansa ja tavoitti sormiinsa Mestarin
märän paidan.
”Minä olen pahoillani”, Mestari
kuiskasi ja kasvojen uurteisiin tiivistyneiden vesipisaroiden sekaan
valui kyyneliä. Mies kohotti kätensä ja valmistautui iskemään
veitsensä. Tällä kertaa Morek oli varma, ettei se vain osuisi
olkaan ja naulaisi häntä maahan. Se lävistäisi hänen rintansa ja
tappaisi hänet.
”Niin minäkin”, Morek vastasi, ja
iski vapaaksi jääneen kätensä Mestarin vatsaa kohti. Pieni terä
puhkaisi kevyen nahkapanssarin kankaan alla ja upposi lihaan. Mestari
vavahti ja ote tikarista
kirposi. Mies vilkaisi alas, muttei
näyttänyt suuremmin yllättyvän näkemästään. Aivan kuin olisi
odottanutkin jotain tällaista. Morek haparoi otteen riipuksesta ja
Mestari takertui uudelleen hänen ranteeseensa. Suu aukesi, mutta
sanoja ei enää tullut. Pientä terää pitkin valui kuumaa, mustaa
verta hänen käsilleen.
”Minäkin”, Morek kähisi
uudelleen. Mestari kaatui hänen ylitseen ja syöksyi alas. Rannetta
puristava käsi kiskaisi nuorukaisen mukaansa reunan ylitse.
Hätääntynyt Morek irrotti aseestaan ja sai takerruttua kiinni
niljaisesta köynnöksestä. Ote lipsui, ja juuri ennen kuin hän
olisi seurannut Mestaria varmaan kuolemaansa ilmestyivät tutut
kasvot hänen yläpuolelleen. Rethorin kädet takertuivat hänen
paitaansa ja kiskoivat hänet ylös. Veli riuhtoi hänet kauas
reunasta ja päästi irti vasta, kun tärisevä Morek onnistui
viimein huitomaan hänet kauemmaksi.
Nuorukainen nousi haparoiden istumaan
ja tasasi hengityksensä.
”Jumalauta, Morek”, Rethor
henkäisi. Ankerias kurkki kallionreunalla ja siristeli vaaleita
silmiään. Hän palasi veljesten luokse hetken kuluttua ja pudisti
päätään: ”Saa olla melkoinen velho, jos tuosta selviää.”
”Jumalauta, Morek!”
”Tee palvelus ja loikkaa hänen
peräänsä. Tuurilla saat vielä kiinni”, Morek murisi ja nousi
ylös. Hänen polvensa vapisivat ja toinen käsi oli puristunut
nyrkkiin. Avatessaan sen hän näki kämmenellään tutun, kultaisten
hämähäkinjalkojen syleilyssä lepäävän kiven. Ketju oli poikki,
mutta riipus oli hänellä.
”Saitko sinä sen?” Rethor tivasi.
Morek nyökkäsi, tunki riipuksen taskuunsa piiloon katseilta ja
pyyhki kasvonsa hihaansa. Tässä kuumuudessa ja kosteudessa kukaan
tuskin tajuaisi, että veden seassa oli suolaisiakin pisaroita.
”Meidän pitää mennä. Isä
odottaa meidän palaavan heti kun riipus on meillä.”
”Riipus ja helvetin hyvät uutiset.
Jos tästä ei rapsahda paria ylimääräistä kultaa pussiin, niin
ei mistään”, Ankerias hymyili ja siveli leukaansa: ”Kenties
tuhlaan pari heti satamassa.”
”Osta ne huorat vaikka omaksesi,
mutta vasta kun olemme perillä.”
Ankerias meni edeltä ja Rethor
seurasi. Morek ei huomannut veljensä huolestuneita katseita. Hän
oli jäänyt tuijottamaan kallion reunaa. Vielä kaksi vuotta sitten
hän olisi koska tahansa kuollut Mestarin puolesta. Nyt hän oli
heittänyt miehen kuolemaansa. Petturi oli viimein jäänyt kiinni ja
kärsinyt ansaitsemansa tuomion.
”Onko kaikki hyvin?”
Morek käänsi katseensa ja kohtasi
odottamaan jääneen veljensä. Myötätunto tämän kasvoilla
suorastaan kuvotti.
”Mies oli petturi. Mestari kuoli
minulle kauan sitten”, Morek vastasi ja käänsi selkänsä
jyrkänteelle. ”Me viemme riipuksen isälle ja saatamme loppuun
sen, minkä aloitimmekin. Siivoamme loputkin salaliitosta kunnes
heidänkaltaisensa ovat vain haalea muisto historiankirjojen
sivuilla.”
”Ihan miten vain haluat”, Rethor
myöntyi hiljaa. Morekin seurattua Ankeriasta nuori mies katseli
vielä hetken alas syöksyviä vesimassoja ennen kuin käveli
vaitonaisena perässä.
maanantai 31. joulukuuta 2012
Uusiavuosia
Oikealla puolella meneillään ollut äänestys on päättynyt ja äänet jakautuivat melko tasaisesti. Eniten ääniä sai aihepiiri "syvällistä pohdintaa aiheesta X". Kirjoittamiseenkin liittyvän aiheet kiinnostivat, mikä on varsin hyvä ottaen huomioon blogin pääasiallisen aiheen; kirjoittamisen.
Vuosi 2012 lähenee loppuaan. Voisinpa sanoa sen olleen hyvä, mutta oikeastaan se ei ollut. Toki vuoden aikana sattui paljon mukaviakin asioita ja perheeni sai lisäystä pienen frettivauvan muodossa. Siitä huolimatta toivon, että vuosi 2013 olisi kaiken kaikkiaan vähän parempi.
Vietän uudenvuoden vanhempieni luona. Tarkoituksena on nakerrella perunasalaattia, nakkeja ja jouluhalkoa. Viimeksi mainitusta räpsin kuviakin, koristelinhan sen aivan itse. Yritän muistaa ihan ladatakin ne kuvat tänne jossain vaiheessa. Hauvat ovat mukana uudenvuodenjuhlinnassa, tosin turvallisesti sisätiloissa. Karem-whippet stressaantuu kovasti paukkeesta eikä suostu lähtemään ulos enää sen jälkeen, kun ulkona alkaa kunnolla pamahdella. Minä ajattelin paeta ulos kahdentoista aikaan ihailemaan naapureiden aiheittamaa melu- ja valosaastetta. Ruudintuoksu kylmässä talvi-ilmassa on parhaita asioita, mitä tiedän. Sääli, etteivät ilmat suosi. Jouluna sentään saatiin nauttia pikkupakkasesta ja valtavasta määrästä lunta, nyt sataa vettä ja kaikki lumi on muuttunut kahdeksikymmeneksi sentiksi loskaa.
Kuten aina, uusivuosi vietetään raittiina. Olen pesunkestävä absolutisti enkä myöskään viihdy seurassa, joka juo. Osaltaan siksi vietän enemmän kuin mielelläni joulut, uudetvuodet, juhannukset ja vaput perhepiirissä, koska kotona ei juoda. Jouluna juomista en ole koskaan ymmärtänyt enkä ymmärrä, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan. Jokainen taaplaa tyylillään.
Viettäkää hyvä uusivuosi, raittiina tai vähemmän raittiina, pitäkää hauskaa ja niin edelleen. Olkoon vuosi 2013 itse kullekin erinomainen.
Vuosi 2012 lähenee loppuaan. Voisinpa sanoa sen olleen hyvä, mutta oikeastaan se ei ollut. Toki vuoden aikana sattui paljon mukaviakin asioita ja perheeni sai lisäystä pienen frettivauvan muodossa. Siitä huolimatta toivon, että vuosi 2013 olisi kaiken kaikkiaan vähän parempi.
Vietän uudenvuoden vanhempieni luona. Tarkoituksena on nakerrella perunasalaattia, nakkeja ja jouluhalkoa. Viimeksi mainitusta räpsin kuviakin, koristelinhan sen aivan itse. Yritän muistaa ihan ladatakin ne kuvat tänne jossain vaiheessa. Hauvat ovat mukana uudenvuodenjuhlinnassa, tosin turvallisesti sisätiloissa. Karem-whippet stressaantuu kovasti paukkeesta eikä suostu lähtemään ulos enää sen jälkeen, kun ulkona alkaa kunnolla pamahdella. Minä ajattelin paeta ulos kahdentoista aikaan ihailemaan naapureiden aiheittamaa melu- ja valosaastetta. Ruudintuoksu kylmässä talvi-ilmassa on parhaita asioita, mitä tiedän. Sääli, etteivät ilmat suosi. Jouluna sentään saatiin nauttia pikkupakkasesta ja valtavasta määrästä lunta, nyt sataa vettä ja kaikki lumi on muuttunut kahdeksikymmeneksi sentiksi loskaa.
Kuten aina, uusivuosi vietetään raittiina. Olen pesunkestävä absolutisti enkä myöskään viihdy seurassa, joka juo. Osaltaan siksi vietän enemmän kuin mielelläni joulut, uudetvuodet, juhannukset ja vaput perhepiirissä, koska kotona ei juoda. Jouluna juomista en ole koskaan ymmärtänyt enkä ymmärrä, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan. Jokainen taaplaa tyylillään.
Viettäkää hyvä uusivuosi, raittiina tai vähemmän raittiina, pitäkää hauskaa ja niin edelleen. Olkoon vuosi 2013 itse kullekin erinomainen.
keskiviikko 26. joulukuuta 2012
Joulutouhua
Joulu on lempijuhlani. Perheellämme on monia jouluperinteitä ja niiden noudattaminen on minulle tärkeää. Olen rutiinien ystävä. Monet kirjoittamisesta ja taiteista pitävät tuttavani välttävät rutiineita ja sanovat niiden tappavan luovuuden. Minulla asia on päinvastoin; elän rutiineista enkä voi sanoin kuvailla, miten suunnattomasti minua kismittää, jos asiat eivät mene suunnitelmien mukaan. Haluan tietää noin niinkuin suurinpiirtein mitä olen tekemässä lähipäivinä ja kaikki isommat tapahtumat ja poikkeamat tavallisuudesta haluan tietää jo kauan ennen kuin niiden aika koittaa.
Se on hyvä ominaisuus koiran ja hybridifretin omistajalle, mutta monen mielestä se kuulostaa tavattoman tylsältä. Kenties se jonkun mielestä olisikin. Minä en pidä yllätyksistä, jos ne ovat liian isoja.
Jouluisin keräännymme yhteen koko suuren perheemme voimin, syömme ja pelaamme pelejä ja vietämme aikaa yhdessä. Tänä jouluna pelasimme Aliasta, Pictionarya, Cluedoa ja Rock-aiheista tietovisaa. Piirsimme siskon kanssa. Otimme kuvia. Juoksutin koirat ulkona moneen otteeseen. En muista koska viimeksi olisin nauttinut joulusta näin suunnattomasti. Puuttumaan jäi ainoastaan hoidossa ollut frettini ja toisiksi vanhin isoveljeni, joka tuli vanhemmille vasta minun lähdettyäni. Hänellä on jo oma perheensä ja heillä omat perinteensä.
Viiletin porukoille sunnuntaina 23. päivä ja palasin sieltä tänään. Olen tajuttoman väsynyt mutta muös käsittämättömän tyytyväinen. Nyt minulla on tämä ja huominen päivä aikaa nukkua ja levätä, ennen kuin menen jatkamaan joulun hauskanpitoa parin ystäväni luokse. He pitävät saunaillan, jossa aiomme luukuttaa Singstaria, syödä hyvää ruokaa, juoda (alkoholittomasti kaikki, joka sopii minulle absolutistina mainiosti) ja keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Eittämättä koirista myös, olemmehan kaikki intohimoisia vinttikoiraharrastajia.
En yleensä saa itsestäni aikaan yhtään hyvää kuvaa, mutta siskolla on maaginen ote kameraan. Hämmentävää kyllä, hän sai napattua parikin kuvaa, joita kehtaa katsella mallista huolimatta. Blogin bannerin kuva ilman muokkauksia on hänen käsialaansa, kuten myös esittelyosioon lisätty kuva. Näiden lisäksi kaksi yhteiskuvaa koirien kanssa päätyi ihan katseltaviksenne asti.
Aaro ja minä olemme kuvaamisen suhteen samanlaisia; meistä on likimain mahdoton saada hyvää kuvaa. Kaikki kunnia siis siskolle, kun sai meistä näinkin edustavan otoksen.
Hyvää joulua.
Minä ja Aaro |
Nadira saa suukon, koska on kiltti tyttö. Ainakin aina välillä. |
torstai 20. joulukuuta 2012
Kompensatorinen narsisti ja androgyyni
Lupasin edellisessä postauksessa valottaa nykyisia projektejani vähän paremmin. Nyt kun sen aika on, olen hiukan hukassa. En tiedä, kuinka niistä kertoisin. Mitä niistä voi kertoa? Mitä asioita niistä pitää kertoa, jotta idea edes jollain tasolla valottuu?
Päädyin jonkinlaiseen luettelomalliin, jossa kerrotaan perusasiat projektista. Lisäksi lättään kummankin lyhyen kertomuksen alle pienen otteen tekstistä. Ihan vain huvikseni. Kukapa kirjoittaja ei haluaisi muiden lukevan tekstejään? Minä ainakin haluan.
Projekti 1
Synkkäsävyinen lowfantasiakertomus hyväksikäytöstä, orjuudesta ja syvästä itseinhosta kumpuavasta narsismista. Tähänastisista projekteistani raskain, ja sen huomaa kirjoittaessa. Olen kirjoittanut jo nelisen vuotta ja olen vasta lähestymässä ensimmäisen satasen rajaa. Raskaasta teemastaan huolimatta yksi rakkaimmista tarinoistani ikinä.
Kirja seuraa yksityiskohtaisesti porttolassa kasvaneen Isayan uutta elämää karussa munkkiluostarissa. Pääpaino on Isayan henkisessä kasvussa ja hänen keinoissaan selvitä menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa. Eläinrakkaana ihmisenä minun voisi kuvitella tunkevan tärkeitä eläinhahmoja joka kirjaan, mutta tämä projekti on ensimmäinen, jossa eläimellä on suuri osa. Eläin esiintyy pelkkänä eläimenä, ei fantasiakirjojen tapaan puhuvana ja ihmisen lailla ajattelevana, mutta sillä on tärkeä roolinsa tarinassa.
Sadonkorjuun aikaan Isaya muuttui malttamattomaksi. Taman yritti toppuutella häntä, mutta siitäkin huolimatta Isaya istui jokaisena iltana luostarin muureilla ja tuijotti kuilun yllä kulkevaa siltaa. Päivät juoksivat ja illat muuttuivat lämpöisistä koleiksi ja koleista kylmiksi. Keltaisena lainehtivat pellot kynittiin lyhyiksi ja muurin vierellä kasvava vanha pihlaja pudotti lehtensä. Punaiset marjat houkuttelivat paikalle loputtomalta tuntuvan määrän tilhiä. Isaya huvitteli viskelemällä näitä kävyillä, kunnes ylipappi sattui paikalle yhtenä päivänä ja raahasi hänet niskahiuksista katumushuoneeseen. Kuoleman edessä kaikki elävä oli samanarvoista. Kuka hän, pieni onneton lapsi, oli sanomaan, että tilhi oli vähäarvoisempi kuin hän itse?
Seuraavana päivänä, katumushuoneen kylmä vieläkin luissaan, Isaya vei tilhille leipää. Hän vei sitä seuraavana, seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja oppi lopulta tunnistamaan selvimmin erottuvat yksilöt toisistaan. Muutaman linnun hän jopa nimesi, jottei tuntisi odottaessaan oloaan niin yksinäisesi. Parven sairaimman linnun hän nimesi Isännäksi, koska oletti sen kuolevan ensimmäisiin pakkasiin. Kun Isäntä löytyi ensilumien aikaan kangistuneena puun juurelta, Taman auttoi häntä hautaamaan sen. Veljen kysyessä, mitä he kirjoittaisivat puiseen muistolaattaan, Isaya käski olla kaivertamatta mitään.
Isäntä oli nyt poissa, ja niin oli kaikki muukin, mikä siihen elämään kuului.
Projekti 2
Vanhimman veljeni vuosikymmeniä vanhaan fantasiamaailmaan perustuva kertomus ilveilijästä, joka muusansa perässä matkustaessaan sattuu todistamaan yhteiskunnallista murrosta ja uuden ajanlaskun alkua. Kirjan päähenkilön sukupuolta ei mainita missään välissä, eli lukija saa päätellä hänen sukupuolensa aivan itse. Pyrin tällä pääsemään irti siitä fantasiakirjoja niin usein riivaavasta pakonomaisesta halusta kuvailla kaikki. Päähenkilön sukupuolella tai ulkoisella olemuksella ei ole väliä. Millaiseksi lukija hänet mielessään kuvitteleekaan, se on oikein.
Tässä projektissa minun on ensimmäistä kertaa tarkoitus kokeilla romantiikkaa osana tarinaa. Minut tuntevat tietävät, että epäromanttisempaa ihmistä saa hakea. Minuun iskevät perhesuhteet ja tarinat veljeydestä ja sisaruudesta, isistä ja pojista, äideistä ja tyttäristä. Romantiikka on niin kulunut aihe, että olen vältellut sitä. Kenties sen voi kuitenkin toteuttaa vähemmän kuivalla tavalla, sopivana ja tärkeänä osana tarinaa, ja juuri sitä yritän.
Sää suosi, kun retkikunta kirkkaana syyspäivänä jätti Kirjolampaan kylän taakseen. Viisi taania, joista yksi oli Karhu, sekä Tuulihaukka palvelijattarensa ja ystävättärensä kanssa. Korkea asema oli tarkoin piilotettu paksujen, huolella valittujen kauhtuneiden turkiksien alle. Maa, jolle he pian astelisivat, kuului viholliselle eikä Ilves hinkunut maksaa tyttärestään valtavia lunnaita
Varpunen oli käynyt nälkäiseksi viime aikoina. Viime syksyn ja talven ryöstöretkissä ei ollut laulettavaa, ellei halunnut laulaa tappion kitkeryydestä. Karhunpeijaisia ei tullut, sillä karhua ei löydetty. Vanhat laulut eivät enää kirvoittaneet suosionosoituksia eivätkä yösijaa. Eivät edes Karhulta, joka oli kyllästynyt kuulemaan omista uroteoistaan ja ajoi Varpusen Ilveksen vierashuoneesta talliin nukkumaan.
Koska ilveilijät elivät laulunaiheista, seurasi Varpunen aamun usvaan katoavaa retkikuntaa hyvän aikaa kylän matalilta paaluvarustuksilta. Kun hän ei kuullut enää ääniä eikä nähnyt lyhtyjä, hän hypähti alas aidan päältä ja lähti luikkimaan jalanjäljissä. Kirkas narrinasu oli vaihtunut jo turkistakkiin ja varastettuihin villapöksyihin, mutta hatussa keikkuivat edelleen iloiset kulkuset. Varpunen sätti niitä helkkymään vähän hiljempaa, jotteivät varjostettavat huomaisi heitä, mutta kulkuset olivat aivan liian innoissaan retkestä vaietakseen.
Tuon selvemmin en taida osatakertoa palja stamatta projekteista aivan liikaa.Tällä hetkellä olen keskittyneempi kirjoittamaan Projekti kakkosta, mutta ykkönen etenee silloin tällöin. Olen sen kanssa melkoisesti jumissa eikä hovilukijani(kaan) ole vielä onnistunut määrittelemään, mikä projektissa mättää. Jokin siinä kuitenkin on vialla ja se pitäisi korjata ennen kuin jatkan sitä.
Päädyin jonkinlaiseen luettelomalliin, jossa kerrotaan perusasiat projektista. Lisäksi lättään kummankin lyhyen kertomuksen alle pienen otteen tekstistä. Ihan vain huvikseni. Kukapa kirjoittaja ei haluaisi muiden lukevan tekstejään? Minä ainakin haluan.
Projekti 1
Synkkäsävyinen lowfantasiakertomus hyväksikäytöstä, orjuudesta ja syvästä itseinhosta kumpuavasta narsismista. Tähänastisista projekteistani raskain, ja sen huomaa kirjoittaessa. Olen kirjoittanut jo nelisen vuotta ja olen vasta lähestymässä ensimmäisen satasen rajaa. Raskaasta teemastaan huolimatta yksi rakkaimmista tarinoistani ikinä.
Kirja seuraa yksityiskohtaisesti porttolassa kasvaneen Isayan uutta elämää karussa munkkiluostarissa. Pääpaino on Isayan henkisessä kasvussa ja hänen keinoissaan selvitä menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa. Eläinrakkaana ihmisenä minun voisi kuvitella tunkevan tärkeitä eläinhahmoja joka kirjaan, mutta tämä projekti on ensimmäinen, jossa eläimellä on suuri osa. Eläin esiintyy pelkkänä eläimenä, ei fantasiakirjojen tapaan puhuvana ja ihmisen lailla ajattelevana, mutta sillä on tärkeä roolinsa tarinassa.
Sadonkorjuun aikaan Isaya muuttui malttamattomaksi. Taman yritti toppuutella häntä, mutta siitäkin huolimatta Isaya istui jokaisena iltana luostarin muureilla ja tuijotti kuilun yllä kulkevaa siltaa. Päivät juoksivat ja illat muuttuivat lämpöisistä koleiksi ja koleista kylmiksi. Keltaisena lainehtivat pellot kynittiin lyhyiksi ja muurin vierellä kasvava vanha pihlaja pudotti lehtensä. Punaiset marjat houkuttelivat paikalle loputtomalta tuntuvan määrän tilhiä. Isaya huvitteli viskelemällä näitä kävyillä, kunnes ylipappi sattui paikalle yhtenä päivänä ja raahasi hänet niskahiuksista katumushuoneeseen. Kuoleman edessä kaikki elävä oli samanarvoista. Kuka hän, pieni onneton lapsi, oli sanomaan, että tilhi oli vähäarvoisempi kuin hän itse?
Seuraavana päivänä, katumushuoneen kylmä vieläkin luissaan, Isaya vei tilhille leipää. Hän vei sitä seuraavana, seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja oppi lopulta tunnistamaan selvimmin erottuvat yksilöt toisistaan. Muutaman linnun hän jopa nimesi, jottei tuntisi odottaessaan oloaan niin yksinäisesi. Parven sairaimman linnun hän nimesi Isännäksi, koska oletti sen kuolevan ensimmäisiin pakkasiin. Kun Isäntä löytyi ensilumien aikaan kangistuneena puun juurelta, Taman auttoi häntä hautaamaan sen. Veljen kysyessä, mitä he kirjoittaisivat puiseen muistolaattaan, Isaya käski olla kaivertamatta mitään.
Isäntä oli nyt poissa, ja niin oli kaikki muukin, mikä siihen elämään kuului.
Projekti 2
Vanhimman veljeni vuosikymmeniä vanhaan fantasiamaailmaan perustuva kertomus ilveilijästä, joka muusansa perässä matkustaessaan sattuu todistamaan yhteiskunnallista murrosta ja uuden ajanlaskun alkua. Kirjan päähenkilön sukupuolta ei mainita missään välissä, eli lukija saa päätellä hänen sukupuolensa aivan itse. Pyrin tällä pääsemään irti siitä fantasiakirjoja niin usein riivaavasta pakonomaisesta halusta kuvailla kaikki. Päähenkilön sukupuolella tai ulkoisella olemuksella ei ole väliä. Millaiseksi lukija hänet mielessään kuvitteleekaan, se on oikein.
Tässä projektissa minun on ensimmäistä kertaa tarkoitus kokeilla romantiikkaa osana tarinaa. Minut tuntevat tietävät, että epäromanttisempaa ihmistä saa hakea. Minuun iskevät perhesuhteet ja tarinat veljeydestä ja sisaruudesta, isistä ja pojista, äideistä ja tyttäristä. Romantiikka on niin kulunut aihe, että olen vältellut sitä. Kenties sen voi kuitenkin toteuttaa vähemmän kuivalla tavalla, sopivana ja tärkeänä osana tarinaa, ja juuri sitä yritän.
Sää suosi, kun retkikunta kirkkaana syyspäivänä jätti Kirjolampaan kylän taakseen. Viisi taania, joista yksi oli Karhu, sekä Tuulihaukka palvelijattarensa ja ystävättärensä kanssa. Korkea asema oli tarkoin piilotettu paksujen, huolella valittujen kauhtuneiden turkiksien alle. Maa, jolle he pian astelisivat, kuului viholliselle eikä Ilves hinkunut maksaa tyttärestään valtavia lunnaita
Varpunen oli käynyt nälkäiseksi viime aikoina. Viime syksyn ja talven ryöstöretkissä ei ollut laulettavaa, ellei halunnut laulaa tappion kitkeryydestä. Karhunpeijaisia ei tullut, sillä karhua ei löydetty. Vanhat laulut eivät enää kirvoittaneet suosionosoituksia eivätkä yösijaa. Eivät edes Karhulta, joka oli kyllästynyt kuulemaan omista uroteoistaan ja ajoi Varpusen Ilveksen vierashuoneesta talliin nukkumaan.
Koska ilveilijät elivät laulunaiheista, seurasi Varpunen aamun usvaan katoavaa retkikuntaa hyvän aikaa kylän matalilta paaluvarustuksilta. Kun hän ei kuullut enää ääniä eikä nähnyt lyhtyjä, hän hypähti alas aidan päältä ja lähti luikkimaan jalanjäljissä. Kirkas narrinasu oli vaihtunut jo turkistakkiin ja varastettuihin villapöksyihin, mutta hatussa keikkuivat edelleen iloiset kulkuset. Varpunen sätti niitä helkkymään vähän hiljempaa, jotteivät varjostettavat huomaisi heitä, mutta kulkuset olivat aivan liian innoissaan retkestä vaietakseen.
Tuon selvemmin en taida osatakertoa palja stamatta projekteista aivan liikaa.Tällä hetkellä olen keskittyneempi kirjoittamaan Projekti kakkosta, mutta ykkönen etenee silloin tällöin. Olen sen kanssa melkoisesti jumissa eikä hovilukijani(kaan) ole vielä onnistunut määrittelemään, mikä projektissa mättää. Jokin siinä kuitenkin on vialla ja se pitäisi korjata ennen kuin jatkan sitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)