Kadonneen inspiraation jäljillä

Osallistuin kaksi viikkoa sitten Elävä Ilmaisu 2012-syysleirille saadakseni aikaa kirjoittamiseen. Kaikki rakkaat karvalapseni pääsivät hoitoon ja sain viettää kaksi päivää täysin luomiseen keskittyen.

Bardileireillä ideana on kerääntyä yhteen ja pitää hauskaa. Osallistujat ovat vastuussa ohjelmasta ja järjestävät "pajoja", joissa opettavat osaamiaan asioita tai vetävät ohjelmaa. Olen aina ilmoittautunut pariin pajaan, yleensä ystäväni järjestämiin, mutta muuten käytän aikani yksin luomiseen. Minun tapauksessani siis kirjoittamiseen. Haluan saada aikaan jotain, ja tällä kertaa sainkin. Kirjoitin enemmän kuin kirjoitin viimeisen vuoden aikana. Tunsin jopa pitkästä aikaa välähdyksen siitä riemusta, jota kirjoittaminen minussa saa aikaan.

Palattuani kotiin olen ollut kiireinen töiden kanssa. Se on tietenkin vain ja ainoastaan hyvä asia. Taloudellinen tilanteeni tarvitsee tukea ja opintojakin pääsen kunnolla jatkamaan vasta kevätpuolella. Olen siis enemmän kuin mielissäni tehnyt töitä käytännössä koko syyslukukauden. Joka viikko on ollut joku sijaisuus, ja viimeiset pari viikkoa (ja itse asiassa seuraavankin viikon) olen ollut töissä vanhassa koulussani, ensin viidennen luokan sijaisena ja sen jälkeen yläasteen äidinkielenopettajana.

Olen nauttinut työstäni, mutta se on myös hyvin väsyttävää. Kroonisesti auktoriteettivastaiset ja motivaatio-ongelmaisen varhaisteinit vievät mehut kenestä tahansa melko tehokkaasti. En ole kirjoittanut yhtään luovaa sanaa vähään aikaan. En edes roolipelaamisen merkeissä. Foorumiroolipelitoverillani on ollut muita kiireitä, töissä ja kotona, ja olemme olleet harvinaisen vähän tekemisissä sekä pelaamisen että kaikenlaisen muun juttelemisen suhteen. Sosiaalinen musta aukkoni saa toivottavasti helpotusta joulun aikaan, kun pääsen kotiin perheen keskelle, mutta siihen asti yritän pitää itseni erossa mökkihöperöitymisestä puhumalla viherkasveilleni, koirilleni ja fretilleni.

Ihan niinkuin se nyt varsinaisesti tilanteeseen auttaisi, mutta ainakan sitä voi yrittää.

Minun lienisi ensimmäisessä ihan kunnollisessa postauksessani aiheellista esitellä nykyiset kirjoittamisprojektini. Tai sitten ei... mitä mieltä te olette? Nyt kun blogi ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleitaan ja ryömii alkulimaa tihkuen esille kryotankistaan, teillä on ainutlaatuinen tilaisuus kannustaa sitä kehittymään haluamaanne suuntaan. Suu auki siis. Kommenttikenttä on hiekkalaatikkonne. Viskeltää ideoita, toivomuksia, parannusehdotuksia, risuja ja ruusuja. Risuilla lämmitän yksiöni ja ruusut laitan kukkaruukkuun (ja sitten koirani syövät ne. Paitsi se, joka kyttää niitä toivoen, että niihin kasvaisi ruusunmarjoja). Ideat laitan käytäntöön. Tai ainakin yritän kovasti.